The Scrooge Mystery -dokumentin viimeiset kuvaukset

Don Rosan, Aku ja Roope Ankan hahmojen ja faniuden merkityksistä kertovan The Scrooge Mystery -dokumentin viimeiset kuvaukset järjestettiin Hollolassa sunnuntaina 19.11. Ohjaaja Morgann Gicquel pyysi minua mukaan avustamaan kuvauksissa eli pääsin tekemään pikatulkkausta kuvausten aikana. Kaikkien fanien osuudet kuvattiin heidän äidinkielellään, joten käytännössä tulkin tehtäviin kuului tehdä pikatiivistys siitä, mitä oli sanottu, jotta Morgann tietäisi, että kaikki olennaiset asiat tuli mainittua. Samalla vältyttiin juoksemasta edestakaisin ja kuvattava olevan fanin ei tarvinnut itse sanoa samoja asioita kahteen otteeseen eri kielillä. Minullakin piti olla tulkki paikalla, mutta emme saaneet järjestettyä ketään siihen hätään.

Studio Petrax

Ajelin sitten sunnuntaiaamun pimeydessä Hollolaan Petrax-studioille. Studio on yksi Suomen arvostetuimmista äänitysstudioista, jossa ovat työskennelleet muun muassa sellaiset nimet kuin Apulanta, CMX, Him, Ismo Alanko, Kotiteollisuus, Nightwish ja Von Hertzen Brothers. Tässä samassa studiossa äänitettiin myös Tuomas Holopaisen sooloalbumi The Life and Times of Scrooge ja kuvattiin albumin musiikkivideo A Lifetime of Adventure. Kyseessä on siis studio, jossa on Don Rosa piirsi videon taiteen ja kuuli albumin kokonaisuudessaan ensimmäisen kerran.

Joko arvaatte, ketä siellä kuvattiin?

Tuomas Holopaista tietenkin.

Haastattelukysymysten läpikäyntiä sisätiloissa

Olin aika etuoikeutettu, että pääsin mukaan avustamaan. Olen fanittanut Nightwishiä varmaan jostain 15-vuotiaasta saakka ja arvostanut Holopaisen säveltäjäntaitoja, jotka tietenkin pääsivät esille myös Roope Ankan elämä ja teot -sarjakuvaromaanin soundtrackissä. Olin tavannut Tuomaksen aiemmin muutama vuosi sitten Helsingin kirjamessuilla, jolloin hän lahjoitti albuminsa kultalevyn Don Rosalle. 

Kuvaukset kestivät aamukymmenestä noin puoli yhteen. Aluksi kuvausten punainen lanka käytiin läpi englanninkielisessä haastattelussa sisätiloissa ja sitten kamerat viriteltiin pihalle. Lunta ei tietenkään ollut, mutta parin tunnin seisoskelu pihalla pienessä tihkusateessa onnistui palelluttamaan meidät kaikki - varsinkin ranskalaisen kuvausryhmän. 

Morgann ohjeistaa Tuomasta, Franklin testaa välineitä.

Tuomaksen osuus kattoi hänen taustansa muusikkona, haaveensa meribiologin ammatista ja suhteen Disney-sarjakuviin, erityisesti Rosan tarinoihin Roopen nuoruudesta, joista "The Last Sled to Dawson" on ollut Tuomakselle merkittävin. The Life and Times of Scrooge tietenkin käsiteltiin faniuden loppuhuipentumana.

Viimeisten ottojen aikana paleltaa ja naurattaa.

Studion puitteet olivat hulppeat ja omistajat olivat varanneet meille kunnolla evästä suomalaisista lakuista kotitekoisiin lihapiirakoihin kasvisversioineen. Ehdin myös jutella Tuomaksen kanssa Aku Ankasta, Donista, sarjakuvista ja Disneystä yleensä ja lahjoittaa hänelle väitöskirjani printattuna kansiossa (koska virallista kirjaversiota siitä en vieläkään ole teettänyt - katsotaan, milloin se tapahtuu). Lisäksi sain häneltä omistuksen The Life and Times of Scrooge -LP-levyyni.

The Scrooge Mysteryn ensimmäinen osa esitettiin perjantaina 17.11. Kööpenhaminassa, jossa sen näki myös itse Don Rosa. Nyt materiaali on kasassa ja viimeisten osien editointi edessä. Kuvausryhmälle on luvassa näytös Pariisissa juuri joulun alla, joten dokumentti valmistunee siihen mennessä. Sen levittäminen on vielä kuitenkin avoinna. Suomessa neuvotteluja on käyty Ylen kanssa, mutta tähtäimessä on myös Netflix. 

Jos siis haluat nähdä dokumentin, kannattaa lähettää terveisiä niin Ylelle kuin Netflixillekin. Twitterissä ainakin on trendannut hashtag #WhatTheDuckNetflix, jolla yritetään saada dokumenttia suoratoistopalveluun. Suomessa on sen verran ankisteja ja muita faneja, että tämän dokumentin saaminen kaikkien nähtäväksi olisi kulttuuriteko.

Syntymäpäivä Nightwishin kanssa

Syyskuu ja urakalla alkaneet työt ovat pitäneet open kiireisenä. Käytän nyt tarkoituksella nimikettä "ope", koska tutkimuspuoli jää tänä vuonna huomattavan vähemmälle ajanpuutteen vuoksi. (Lisäksi aloitin tiistaina yliopistopedagogiset opinnot, jotka päivittävät minut yliopisto-opettajaksi. Jei!)

Yritän kuitenkin siirtyä takaisin viikonloppupäivityksiin ja vaikka ankka- tai muusta sarjakuvatutkimuksesta ei olisikaan mitään uutta, kirjoittelen joitain rästipäivityksiä eräästä päättyneestä scifisarjasta, tämän vuoden (kauheasta) melkoisesta Bond-urakasta, cosplaystä ja palaan takaisin tutkijablogihaasteen pariin. Lisäksi Lempitaiteilijani-sarja ansaitsee kunnon lopetuksen.

Mutta tässä hieman kuvaspämmiä syntymäpäivästäni, jonka vietin Tainan kanssa Himoksella Nightwishin keikalla. Olen fanittanut bändiä teinistä asti - altistuin sille parhaan ystäväni isoveljen takia. Hän kuskasi meitä näytelmäharjoituksin ja luukutti auton cd-soittimessa muun muassa Oceanbornia ja vasta ilmestynyttä Wishmasteria. Olin juuri siirtymässä suomirockista musiikin rankemmille vesille, joten Tuomas Holopaisen mahtipontiset soundit ja Tarja Turusen klassinen sopraano osuivat ja upposivat.

Ja kun bändi oli tulossa lähelle Jyväskylää eikä keikkailisi vähään aikaan Suomessa, lippujen hankinta oli luonnollista. Syntymäpäivätreffit Nightwishin kanssa oli sovittu.

Paikalle saavuimme pienen seurueen kanssa Sonata Arctican aikaan. Sen verran keikkaa katsastin, että napsaisin bändiä fanittavalle siskolleni pari kuvaa. Lämppäreistä ehdimme kuunnella kunnolla vain Arch Enemyn, jota en oikeastaan ole koskaan kuunnellut. Mutta huh, ei ollut Alissa huono, ei. Mikä tukka, mitkä vaatteet ja mikä örinä. Tyylissään ehdottomasti illan kovin. Keikan isoin miinus olivat mikrofonit, jotka eivät ensimmäisten biisien aikana toimineet kunnolla, joten laulua ei kuulunut lainkaan.

Uusi puhelin testissä keikkakuvien osalta.

Screeniltä vaatteet näkyvät vielä paremmin.

Setin ehdottomasti kovimpia biisejä olivat "No Gods, no masters" ja "You will know my name". Niitä olen tässä keikan jälkeen Spotifysta kuunnellut.

Tätähän sinne tultiin kuuntelemaan.

Nightwishin keikka alkoi lopulta kymmeneltä - tai vähän sen jälkeen. Sää oli hellinyt keikkayleisöä koko päivän ja vaikka ilta viileni, yleisömassassa oli mukavan lämmintä. Kun on viime vuodet viettänyt lähinnä coneissa, musiikkifestari oli aluksi ihan mukavaa vaihtelua. Sitten huomasin, etten ollut lainkaan kaivannut sitä kamalaa määrää tupakansavua ja niitä moshaajia, joiden pitti ei oikein pysynyt kasassa. Lisäksi olimme hieman liian reunassa ja kaikissa kuvissani Tuomas onkin sitten piiloutunut telineiden taakse.

Luvassa oli reipas parituntinen setti mahtipontisuutta höystettynä tuli- ja valoshowlla sekä keikan päättänyt ilotulitus. Yllätyksiäkin oli luvattu ja hetken herkesin jo toivoa Life and Times of Scrooge -levyn biisejä,vaikka ne eivät Nightwishiä olekaan. Mutta yllätyksiin kuului alkuperäinen basisti Sami Vänskä, joka kävi lavalla vetämässä "Stargazers"-biisin, sekä bändistä taukoa pitävä rumpali Jukka Nevalainen, joka paukutti menemään "Last Ride of the Dayn".

Keikka meni pitkälti uusimman Endless Forms Most Beautifulin tahtiin. Saimme kuulla onneksi Floorin laulamana myös vanhempia hittejä, kuten "Bless the Child", "Storytime", "Nemo" ja "Wishmaster" (jota on nykyisin niin vaikea laulaa mukana oikein, kun mielessä pyörii vain ne väärin kuullut lyriikat). Keikkalistaan olisin kaivannut vielä täydennyksenä "Ever Dreamiä" ja "Wish I had an Angeliä".

Minulle aivan uusi tuttavuus oli Marcon johdolla vedetty balladi "While Your Lips Are Still Red", joka piti sitten kotona selvitellä, että mikäs biisi ja millä levyllä, kun en sitä omista. Tämä kertoo myös siitä, etten pahemmin katso kotimaisia elokuvia, sillä kyseinen viisu on kuulemma Lieksa!-elokuvan tunnari...

Nainen ja ääni

Olen nyt nähnyt Nightwishin livenä kaikkien laulajien kanssa. Vaikka fanisuhteeni muodostuikin bändin uran alkuaikoina, en koskaan kokenut Tarja Turusen lähtöä kriisinä. Minulle Nightwish on aina ollut yhtä kuin Tuomas Holopainen. Pidin kuitenkin kovasti Tarjan äänestä ja hänen tyylistään lavalla. Toisaalta Turusella oli stylisti eikä hän haastattelujen perusteella oikein koskaan ollut mikään hevimimmi. Lisäksi Tarjan isoin ongelma oli englannin kielen ääntämys, mikä kulminoitui ehkä pahiten "Sleeping Sunin" uusintaversiossa. 

Anette Olson oli popahtava välivaihe ja vaikka Anetten ääntä on erityisen kiva kuunnella Imaginaerumin "Scaretalessa", ei hän oikein istunut bändiin tyylillisesti (farkkuminari ja legginsit aiheuttivat minulle henkisesti suurta tuskaa).

Mutta Floor.

FLOOR.

Karismaa, voimaa ja ääntä.

Toivon, että bändi nyt tajuaa, minkälainen paketti heillä on. Aito metallinainen, jolla on voimakas ääni, taito ääntää ja laulaa, karismaa ja tyyliä. Ehdottomasti bändin uran paras solisti.

Vaikka Nightwishin uutta levyä on kritisoitu siitä, ettei Floorin ääni pääse siinä oikeuksiinsa (mistä olin samaa mieltä), keikalla hänen laulutaitonsa ja äänialansa tuli upeasti esille erityisesti biiseissä kuten "Sahara" ja "Bless the Child". Ehkä seuraavalla levyllä Holopainen uskaltaa palata sävellyksissään teoksiin, joissa saadaan taas klassista laulua hevitaustoilla.

Ja täytyy lisäksi myöntää miehen olleen siinä oikeassa, että Kai Hahto on yksi Suomen kovimpia rumpaleita. Tuplabasari on aina lähellä sydäntäni.

Tuli ja tunnelma toivat metallin lämpöä.

Keskiyön ilotulitus ja mahtipontinen hevioopperapäätös

Keikka päättyi pitkään "The Greatest Show on Earth" -biisiin, joka on mielestäni eeppisestä pituudestaan huolimatta uusimman levyn parhaimmistoa. Fiilis oli kaikin puolin hieno tällä täysi-ikäisellä hobitilla.

We were here!

Kyllä sitä voi syntymäpäivänsä huonomminkin viettää, kuten jo Twitteriin totesin paikan päältä. Seuraavaksi vietän nimpparini pohjoismaisen industrialin parissa, kun sekä Kätilöt että Pain tulevat taas yhtä aikaa Lutakkoon.