Blogi jatkaa - toisessa osoitteessa!

Tuumailin ensin, että olisin kirjoittanut otsikoksi jonkinlaisen viittauksen Marvelin Kapteeni Amerikkaan, eli miten olen kaivanut (lopultakin) tutkijuuteni jäistä, kuten Steve Rogers konsanaan... (ks. edellinen postaus syksyltä 2021) mutta päätin ottaa iisisti.

Tarkoitus oli alun perin aktivoitua tämän tutkijablogini kanssa tässä kevään aikana. Jos satuit eksymään tänne tässä alkuvuodesta, kenties huomasit uuden taustakuvan ilmestymisen. Nyt kuitenkin päädyin toisenlaiseen ratkaisuun: blogi muuttaa.

Koska minulla on oma domain WordPressissä, siirrän tutkijablogini sinne. Ankkatohtorin lokikirja tulee jatkossa sisältämään turismia JA tutkimusta nörttiteemoilla. Päivitän blogin niin, että kummallekin tulokulmalle tulee oma blogisivu, jonka jaan kategorioiden avulla.

Samalla siirrän tämän blogin postaukset arkistona talteen Lokikirjan omille sivuille. Jätän tarpeettomat, ankkatutkimukseen ja nörtteilyyn liittymättömät postaukset pois, mutta muuten pyrin pitämään oman tutkimukseni kulun näkyvissä.

Syynä tähän on kätevyys ja se, että haluan luopua Googlen alaisesta blogipohjasta. Muutto tapahtunee uusien postausten tasolle suhteellisen pian, mutta näiden vanhojen siirtäminen päivittymättömään arkistosivuun tulee kestämään jokusen hetken.

Tavataan uudessa osoitteessa!

Blogi jää tauolle - uusia seikkailuja toisaalla

Minulla on aina ollut tavoitteita ja päämääriä. Halusin yliopistoon. Sitten tohtoriksi. Sitten tähtäimessä oli dosentin arvonimi ennen kuin täytän 40. Osa tavoitteistani ilmestyi matkan aikana, kuten opettajaksi kouluttautuminen, osa - kuten romaanin kirjoittaminen - on ollut aina läsnä.

Olen pikkuhiljaa tajunnut, miten työorientoitunut olen ollut ja miten kulttuurimme tukee tätä näkökulmaa. Kun tutustut uuteen ihmiseen, ensimmäinen kiinnostava asia tuntuu olevan, mitä teet työksesi. Kun minua pyydetään kertomaan jotain itsestäni, aloitan työpaikastani - en esimerkiksi siitä, että olen Korpinkynsi ja lempi-Muumini vaihtelee Pikku Myyn ja Nuuskamuikkusen välillä. (Näitä asioita olen muuten ruvennut kyselemään ihan kiusallani mahdollisilta tärkeiltä ihmisiltä, kuten siskojeni kumppaneilta.)

Jo ensimmäisen burnoutini aikana heräsin pohtimaan tätä työkeskeisyyttä (niin kliseistä kuin se onkaan) ja ymmärsin, että kaipaan enemmän kokemuksia ja elämyksiä: sellaisia muistoja, joita voi vanhana katsella taaksepäin ja todeta, että "olen elänyt". Ei kukaan muistele kiikkustuolissaan kaikkia kommentoimiaan käsiteanalyyseja tai niitä mahtavia Powerpoint-dioja sillä yhdellä väitöskirjakurssilla. Kokemukset ovat jotain muuta.

Mutta mitäpä siitäkin opin? Puolitoista kuukautta saikkua ja takaisin töihin. Kyllä tämä tästä ja ei kun jatkamaan! Ihan hyvin tässä pärjäillään, kun enhän minä ainakaan vaivaksi halua olla, saati jättää ketään pulaan. 

Sitten tuli globaali pandemia, etätyökomennos, uusi työsuhde ja... uusi romahdus.

Aloitin tämän blogin pitämisen reilu kymmenen vuotta sitten. Selasin tässä taannoin vanhoja postauksiani ja löysin sieltä idealistisen ja tutkimuksesta innostuneen Katjan. Se Katja on kadonnut johonkin. En tiedä, löytyykö häntä enää. 

Facebookissa ystäväkollegani avautui siitä, miten hän oli hakenut tutkijapaikkaa ja saanut hylsyn: hän listasi kaikki ne naurettavan tarkat vaatimukset, jotka hänen olisi pitänyt täyttää ollakseen kelpoinen. Alkoi ahdistaa jopa ihan fyysisesti. Tuli sellainen olo, että tuohon oravapyörään en enää itseäni ja mielenterveyttäni altista. 

Olen päättänyt pistää tutkijanurani kokonaan jäihin. Mitä minä sillä dosentuurilla oikeastaan edes tekisin? Ja mikä kiire minulla muka on saavuttaa sellainen virstanpylväs ennen nelikymppisiä? 

Tämän päätöksen myötä myös blogi jää tauolle. Siirryn toisaalle uuden (terapeuttisen) blogin pariin: sen teemana on nörttiturismi. Minut löytää siis jatkossa osoitteesta ankkatohtorinlokikirja.com. 

Aika näyttää, löytyykö tutkijanurani vielä jostain jäistä valmiina palaamaan hommiin Steve Rogersin lailla. 

Olen saavuttanut jonkinlaisen rajapyykin.

Aku Ankkaa uutisissa ja museossa

Annoin tässä taannoin Ylen toimittajalle haastattelun Aku Ankan suosiosta ja lehden nykyisestä tilanteesta. Juttuun haastateltiin myös Akkarin päätoimittaja Aki Hyyppää ja se julkaistiin Ylen sivuilla [linkki] torstaina 24.6.2021. Uutisessa käsitellään muun muassa lukijamäärän vaihtelua ja sitä, miten Aku Ankka elää tässä hetkessä ja lukijakuntansa mukana. Myös nykyajan monimuotoiset perhesuhteet mahdollistavat ankkojen elämän seuraamisen uudella tavalla.

Perhesuhteita sivuttiin myös Ylen uutisissa torstai-iltana. Videolla tehdyn haastattelun ansiosta päädyinkin sitten lähes seitsemän vuoden jälkeen uudelleen uutisiin Aku Ankan myötä. Uutiset voi katsoa vielä tällä hetkellä Yle Areenasta [linkki]. Aku Ankka -osio alkaa noin 18 minuutin kohdalla.

Uutisissa parasta olivat nämä hienot sarjakuvakehykset!

Aki Hyypän haastattelu oli kuvattu Päivälehden museossa, jossa tällä hetkellä on menossa Aku Ankan 70-vuotisjuhlanäyttely "Lukemisen juhlaa". Jostain syystä näyttely on mennyt minulta täysin ohi (syytän koronaa), mutta se on onneksi auki aina 24.10. saakka! Kari Korhosen käsikirjoittama ja kuvittama nelisivuinen tarina toimii Päivälehden museon näyttelyn pohjana. Tarinassa Pelle Peloton on kadottanut Akulle ostamansa syntymäpäivälahjan. Näyttelyvieraiden tehtävänä on auttaa Pikku apulaista lahjan etsinnässä. Lisätietoa löydät Päivälehden museon sivuilta [linkki]. Pitää itsekin pyrkiä katsastamaan tämä ilmainen näyttely viimeistään syksyllä. 

Uusi, upea tietokirja fantasiasta julkaistu

Yksi useamman vuoden kestänyt projekti on nyt takana. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuihin kuuluva tuorein opus Fantasia. Lajit, ilmiö ja yhteiskunta vietti juuri julkkareitaan. 540-sivuinen järkäle vastaa muun muassa kysymyksiin, mitä fantasia on, millainen on sen traditio, miksi sitä luetaan ja kuinka sitä tutkitaan. Teoksessa käydään läpi fantasian historiaa, sen alalajeja ja ilmiöitä, fantasian yleisöjä ja yhteiskuntaa sekä tutkimuksellisia lähestymistapoja peräti 22 vertaisarvioidun artikkelin voimin.

Tältä näyttää fantasian tietoteos.

Teos sisältää myös oman artikkelini "Fantasia sarjakuvissa", joka luo katsauksen klassisiin fantasiasarjakuviin sekä tarjoaa mallin siitä, miten sarjakuvan fantasia ilmenee ja miten se eroaa kuvataiteen fantastisista piirteistä. Tätä mallia pohjustin jo väitöskirjassani ja nyt siitä on jopa jonkinlainen kaavio olemassa. Artikkelin ohessa on myös upeita värikuvina julkaistuja kuvaesimerkkejä esimerkiksi Sandmanista ja Fullmetal Alchemistista.

Teoksen ovat toimittaneet Jyrki Korpua, Irma Hirsjärvi, Urpo Kovala ja Tanja Välisalo. Se sopii niin oppikirjaksi kuin kaikille alan harrastajille. Sitä saa ostettua Jyväskylän yliopiston verkkokaupasta 30 euron hintaan.

Takakansiteksti.

"Näytä se, mitä et voi kertoa" -lehtijuttu skannattuna

Henkilöhaastatteluni on tähän mennessä pongattu ainakin Keskisuomalaisesta, Karjalaisesta, Savon Sanomista ja Kouvolan Sanomista. Tässä Keskisuomalaisessa 10.3.2021 ilmestynyt juttu skannattuna kaikille kiinnostuneille, sillä juttu tuntui monessa paikassa olevan vain tilaajille.

Olen edelleen niin kovin hämmentynyt siitä, miten toimittajat päätyvät valitsemaan aina kamalimmat tekohymykuvat lehteen.

Tässä on muuten asiavirhe: en ole ollut enää vuosiin jyväskyläläinen.
Unohdan sen tosin aina itsekin.

Kiitos Katariina Hakaniemelle jutun teosta!

Artikkelikuulumisia

En ole muistanut/ehtinyt raportoida täällä blogissa tuoreimmasta julkaisustani. Joulun alla julkaistussa Lähikuva-lehden (3 - 4/2020) teemanumerossa Politiikka ja populaarikulttuuri ilmestyi myös yhteisartikkelimme "Nörttikulttuurin identiteettikriisi. Gamergate, Comicsgate ja Star Wars poliittisten kiistojen näyttämöinä". Kollegoideni Jonne Arjorannan, Essi Variksen ja Tanja Välisalon kanssa jatkoimme jo useampi vuosi sitten aloittamaamme nörttikulttuurin murroksen tematiikkaa käsittelevää tutkimusta. Artikkelissamme käsittelemme nörtteinä pidettyjen asioiden siirtymistä kohti valtavirtaa, mikä aiheuttaa joissakin faneissa portinvartijareaktioita. Kuka määrittää sen, kuka on nörtti ja kuka saa fanittaa mitäkin? 

Artikkelimme on vapaasti luettavissa osoitteessa https://journal.fi/lahikuva/article/view/100442 . Lisäsin sen jo aiemmin tuohon sivupalkkiin verkkojulkaisujeni joukkoon. Kannattaa myös tutustua koko numeroon, sillä sieltä löytyy myös sarjakuvatutkijakollegani Laura Antolan artikkeli "Hämähäkkimiehen seikkailut 'totuuden jälkeisessä' ajassa".

Vaikka muu tutkimus viettääkin tällä hetkellä hiljaiseloa, tein juuri viimeisen oikoluvun sarjakuvan fantasiaa käsittelevään artikkeliini, joka ilmestyy kotimaisessa kokoelmateoksessa toivottavasti piakkoin. Ensi viikolla on puolestaan suomalaista sarjakuvafaniutta käsittelevän artikkelini viimeisen oikoluvun deadline. Disney-faniutta käsittelevä teos ilmestynee ensi vuonna (lopultakin).

Kevään aikana on tarkoitus esitellä yhteisartikkeliksi muuttunutta Kullervo-artikkelia tutkijaseminaarissa. Toivottavasti se valmistuu julkaisukelpoiseksi kesällä, jotta sitä pääsisi tarjoamaan jonnekin. 

Tuntiopettajuuden ongelmakohdat - ja kuinkas sitten kävikään?

Blogi on ollut pitkällä tauolla pääasiassa syksyn opetuskiireiden vuoksi. Yritän kuitenkin palailla tänne tässä kevään mittaan hieman aktiivisemmin.

Joulun alla päädyin avaamaan suuni julkisesti. Acatiimi, professorien, tieteentekijöiden ja yliopistojen opetusalan lehti, etsi sosiaalisessa mediassa haastateltavia tuntiopettajia käsittelevään juttuun. Todella monet eivät työn menettämisen pelossa uskaltaneet kommentoida omalla nimellään. Hetken harkittuani ilmoitin olevani käytettävissä - ja näinhän siinä kävi, että annoin toimittajalle puhelinhaastattelun joulukuussa. Juttu julkaistiin tällä viikolla tuoreimmassa Acatiimi-lehdessä. Tässä alla on pätkä omasta osuudestani, voit lukea koko jutun myös tästä seuraavasta linkistä: https://www.acatiimi.fi/1_2021/18.php 

Acatiimi 1/2021, s. 31

Juttuun haastateltiin myös muita erilaisissa asemissa olevia tuntiopettajia. Monet seikat riippuvat myös yliopistosta. Osa tuntiopettajista heittää muutaman luentokurssin silloin tällöin, mutta sitten on niitä, jotka tekevät sen 400 tuntia lukuvuodessa ja käytännössä elättävät itsensä opetuksella. Siihen nähden tuntiopettajilta puuttuu monia todella tarpeellisia oikeuksia, kuten esimerkiksi se työterveys, joka meillä Jyväskylän yliopistossa tosiaan tyssää vaihteleviin viikkotuntimääriin. Olen ollut työhöni todella tyytyväinen, mutta tuntiopettajan aseman parantamisessa on vielä varaa. Nämä vaativat kuitenkin muutoksia yliopiston hallinnon tasolla. 

Loppiaisen jälkeen Petri Blomqvist kävi kuvaamassa minut Seminaarinmäellä

... Ja kuinkas sitten kävikään?

No, samoihin aikoihin, kun olin antamassa haastattelua, oltiin laitoksella minun tietämättäni puuhailtu minulle uutta työsopimusta. Joten samalla viikolla, kun tuntiopettajuutta käsittelevä artikkeli ilmestyi, olin sitten saanut kuukausipalkkaisen opettajan työsuhteen. Olen siis ollut nyt viikon verran kirjoitusviestinnän yliopistonopettaja. Kyseessä on elämäni ensimmäinen työsuhde, jossa minulla on 100 %:n työaika, työterveys ja palkalliset lomat. Ainut miinus on se, että tämäkin suhde on määräaikainen, mutta se kestää kuitenkin vuoden 2022 loppuun. Näin pitkät määräaikaisuudet ovat varsin harvinaisia, joten olen todella kiitollinen tästä mahdollisuudesta. Hommiini tulee kuulumaan opetuksen lisäksi muun muassa suomenkielisen tohtorikoulutuksen kehittämistä, mitä odotan valtavalla innolla. 

Naureskelimme opettajakollegoiden kanssa, että kuka lähtee antamaan seuraavan haastattelun, kun siitä seuraa heti työsuhde. (Olisipa se näin helppoa, mutta kun ei. Resurssit ovat todella tiukassa, vaikka opettajien tarve kasvaa koko ajan.) Toki on myös muistettava, että vaikka itse sainkin yllättäen päivityksen työsuhteeseeni, tuntiopettajan asema ja tilanne ei kuitenkaan muutu mihinkään.

Jos katsotaan edellisen eli elokuisen päivityksen tunnelmia, niin kyllähän siinä niin kävi, että opetus kiilasi tutkimuksen edelle. Minun ei tarvitse edes ajatella rahoitushakuja yli vuoteen, mikä vähentää stressiä ja kiirettä. Keskeneräiset artikkelit aion viedä loppuun, mutta muuten pääpaino tulee jatkossa olemaan Movin opetuksessa ja opetuksen kehittämisessä. Tätä tukee myös tammikuun lopussa alkaneet yliopistopedagogiset opinnot (15 op). Eli luvassa on myös lisää expaa ammatilliseen osaamiseen. 

___

EDIT: lisätty linkki Acatiimi-lehden artikkeliin verkossa ja mainittu, että tuntiopettajan asema on edelleen sama, vaikka oma tilanne muuttuikin.

Tutkijan keski-iän kriisi

Vaihdoin yliopistoa ja siirryin Miskatonicin 
henkilökuntaan.

H. P. Lovecraftin syntymästä tulee tänään kuluneeksi 130 vuotta. Omasta syntymästäni tulee kuluneeksi jokusen vuoden vähemmän, mutta kuitenkin sen verran, että tajusin potevani keski-iän kriisiä. 

Kriisi on ollut muhimassa pinnan alla jo jonkin aikaa, mistä kertoo tarve uusiin, kehonhallintaa vaativiin harrastuksiin. Jos ihminen, joka on pienestä asti vihannut telinevoimistelua, haluaa yllättäen killua ylösalaisin yhden jalan varassa renkaalla, on siinä selkeästi tarve esittää itselleen, että vielä minä kykenen tällaiseen. Hienoa, että kykenen.

Mutta se oikea, konkreettinen kriisi iski heti tuossa kuun alussa, kun aloin selvitellä säätiöiden apuhahakujen aikatauluja. Alfred Kordelinin säätiön sivuilla todettiin, että voit hakea apurahaa post doc -tutkimukseen, jos väitöksestäsi on kulunut enintään kolme vuotta.

Kolme vuotta.

Suomen Akatemian tutkijatohtorin rahoitusta voit hakea, kun väitöksestäsi on kulunut enintään viisi vuotta. Seuraava vaihe olisikin sitten Akatemiatutkija, jonka vaatimuksena on tutkijan hyvät verkostot ja kattava julkaisuluettelo.

Tässä vaiheessa se iski tajuntaan. Olen tutkijanurallani väliinputoaja.

Olen liian vanha hakemaan tutkijatohtorin rahoitusta, sillä väitöksestäni tulee tänä vuonna kuluneeksi kuusi vuotta. Olen tutkijana liian kokematon hakemaan Akatemiatutkijan rahoitusta.

Väitökseni jälkeen olen ollut töissä kolmivuotisessa hankkeessa, joka ei ollut tutkimushanke. Olen myös toiminut käytännössä koko sen ajan opettajana niin yliopistossa kuin taiteen perusopetuksen puolella. Lisäksi olen hankkinut opettajan pätevyyden.

Kaikki tämä tarkoittaa sitä, ettei minulla ole ollut aikaa keskittyä tutkimukseen eli tuottaa niitä vaadittavia julkaisuja.

Tutkijanura on absurdi alana. Toistaiseksi voimassa olevat työsopimukset ovat yksisarvisen kaltaisia myyttisiä olentoja. Tutkijanura koostuukin nykyisin projektiluontoisista pätkätöistä, jotka parhaimmillaan muodostavat katkeamattoman ketjun. Pahimmillaan sinulla on kolmen kuukauden rahoitus eikä mitään seuraavaan vuoteen. Jos saat kolmen vuoden työsuhteen tai rahoituksen, se on juhlan paikka.

Tutkija joutuu perustelemaan koko ajan työnsä merkittävyyden eli syyn, miksi hänen pitäisi saada palkkaa työstään. Tämä tapahtuu tietenkin apurahaa hakemalla. Jotta saat tehtyä mahdollisimman hyvän hakemuksen, siihen on käytettävä aikaa. Ja jotta sinulla voisi olla aikaa tehdä laadukas hakemus, sinulla pitäisi olla varaa antaa hakemukselle aikaa ilman että mahdollinen muu työ kärsii. Tämän takia yliopistolla on tarjolla strategista rahoitusta, jota voit hakea, että voit keskittyä apurahahakemuksen tekemiseen.

Luit oikein. Voit hakea apurahaa siihen, että voit hakea apurahaa.

Alkaako kuulostaa turhauttavalta? En ihmettele. Koska näitä pohdiskellessani uuden rahoitushakurupeaman kynnyksellä, aloin pohtia, onko tässä oikeasti mitään järkeä. Haluanko tuhlata kallista aikaani (ja henkistä jaksamistani) epävarman tutkijanuran edistämiseen vai keskittyisinkö vaan opettamaan?

Mutta kun se opettajantyökin koostuu palasista, määräaikaisista sopimuksista; siitä, miten taistelet liiton kanssa kesäisin oikeuksistasi tukiin. Vähemmästäkin iskee keski-iän kriisi.

Olen milleniaali eli kuulun sukupolveen, jolla projektit ja pätkätyöt ja jatkuva epävarmuus on normi. Nyt olen siihen lopen kyllästynyt. Neljäkymmentä lähenee kovaa vauhtia ja mitä minä haluan? 

Jos kaikki olisi mahdollista, haluaisin matkustaa ties sun missä, kirjoittaa matkaoppaita ja spekulatiivista fiktiota. Mutta koska se ei ole realistista, haluaisin vain minua kiinnostavalta alalta varman työpaikan, jossa olisi se palkallinen kesäloma. Palkkakin voisi olla sellainen, että jäisi lainojen jälkeen käteen niin paljon, että voisi ostaa jokusen kirjan ja matkustaa - kun maailman tilanne sen taas mahdollistaa.

Ja sitten, kun siltä tuntuu, voisi hakea tutkimusvapaata.

Olisikohan tämä liikaa vaadittu?

(Laitan kuitenkin vielä muutaman hakemuksen tänä lukuvuonna. Jos vaikka kävisi tuuri.)

Miksi tutkija ei puhu tutkimuksestaan?

Lähetin viime viikolla kolme tekstiä eteenpäin toimittajille. Samalla jäin pohtimaan sitä, miten tutkijat puhuvat tutkimuksestaan. Yhteiskunnan muututtua tietoyhteiskunnaksi uusimman tiedon on oltava mahdollisimman monen saatavilla muun muassa tasavertaisuuden nimissä. Yliopistojen tasolla se tarkoittaa sitä, että pyrimme mahdollisuuksien mukaan julkaisemaan tutkimustemme tuloksia avointen julkaisukanavien (open-access) kautta eli sellaisissa akateemisissa julkaisuissa, jotka ovat vapaasti saatavilla verkossa - eivätkä esimerkiksi vain tilaajille tai maksumuurin takana. Tämä sama ilmiö ilmenee myös siinä, miten omaan opetustarjontaani Jyväskylän yliopiston Movissa kuuluu väitöskirjantekijöille suunnattu Tutki(ja) bloggaa -kurssi. Omasta tutkimuksesta on hyvä julkaista myös popularisoituja tekstejä suurelle yleisölle. Näin mahdollisimman moni kiinnostunut pysyy perillä siitä, mitä tutkimuskentällä tapahtuu tällä hetkellä.

On kuitenkin tilanteita, jolloin omasta tutkimuksesta puhuminen ei oikein tunnu sopivalta. Tänä keväänä jouduin pohtimaan tätä ensimmäistä kertaa omalla kohdallani ja ajattelin avata näitä asioita myös blogissa. Keksin äkkiseltään kolme olennaista syytä siihen, miksi tutkija ei puhu tai halua puhua tutkimuksestaan. Näitä voi toki olla enemmänkin. Kuulisin myös mielelläni kommentteja kollegoiltani, jotka olette olleet samankaltaisissa tilanteissa.

Tähän alkuun vielä tarkennus: määrittelen tutkimuksen keskeneräiseksi tieteentekemiseksi. Tutkimuksesta tulee siis tiedettä vasta sen jälkeen, kun se on julkaistu. 

Miksi tutkija ei puhu tutkimuksestaan?

1) Henkilökohtaiset syyt, esimerkiksi aikataulu, ahdistus ja kyllästyminen.

Väitöskirjavaiheessa törmäsin monesti tilanteisiin, joissa kollega tuskaili oman tutkimusprosessinsa kanssa. Syinä olivat niin venyneet artikkeliaikataulut kuin epävarmuus rahoituksesta tai vaikka siitä, milloin esitarkastuslausunnot tulevat. Kun oma työ aiheuttaa ahdistusta, siihen ei yhtään auta hyvää tarkoittavat sukulaiset ja ystävät, jotka kyselevät väitösaikataulua tai sitä, joka se uusin artikkeli on milloin luettavissa. Näissä tilanteissa keskustelu omasta tutkimuksesta ei ole välttämättä mieluista. Tietyn pisteen yli mentäessä tutkija saattaa alkaa jopa inhota aihettaan ja toivoo pääsevänsä siitä eroon, jotta pääsisi tekemään oikeasti kivoja asioita. Kun väitöskirjaprosessi kestää tyypillisimmillään vähintään sen neljä viisi vuotta, ei ihmekään, että oma saturaatiopiste voi ylittyä prosessin loppupuolella.

2) Ideoiden varastaminen

En tiedä, miten yleistä toisten tutkimusideoiden varastaminen, kopioiminen tai hyödyntäminen on Suomessa, mutta humanististen alojen kasvattina ajatus tuntuu itsestä todella vieraalta. Olen ollut ylhäisessä yksinäisyydessäni tutkiessani Disney-sarjakuvia näiden vuosien ajan. Innostun edelleen kovasti, kun kuulen jonkun muun tekevän jotain samankaltaista. En ole koskaan ollut huolissani siitä, että joku varastaisi tutkimusideoitani ja siksi olen puhunut niistä avoimesti muun muassa täällä blogissa. 

Tiedän kuitenkin, että on olemassa tutkijoita, jotka välttelevät aiheistaan keskustelemista, jottei kukaan vaan nappaisi heidän ajatuksiaan hyödyntääkseen niitä. Asia tuntui kaukaiselta, kunnes sain tänä keväänä lausuntopyynnön erääseen artikkelikäsikirjoitukseen. Tajusin, että käsikirjoituksen aihe on verrattaen lähellä näkökulmaa, jota olen itsekin työstänyt mielessäni yhtä artikkeliani varten. Tämä aiheutti henkisen kriisin. Tiesin, etten voi arvioida artikkelia, koska olen liian lähellä aihetta. Olisin jäävi kommentoimaan ja (mikä pahinta) saattaisin ottaa käsikirjoituksesta sisältöjä omaan tekstiini ihan tiedostamattakin. 

Kieltäydyin kohteliaasti arviointityöstä ja melkein jätin oman tekstini tekemättä. Sain siihen kuitenkin uuden tulokulman, joka ei ole ristiriidassa tämän toisen artikkelin kanssa.

3) Julkaisuun liittyvä anonymiteetti yhdistettynä tutkimuskieleen ja -kenttään

Mikäli polku tutkimuksesta tieteeksi ei ole tuttu, niin lyhykäisyydessään homma menee näin: Tutkija tutkii aihettaan ja kirjoittaa siitä artikkelin akateemiseen julkaisuun (mielellään avoin ja mahdollisimman korkeatasoinen julkaisu). Lehden toimittajat voivat kommentoida sitä ensin itse tai laittaa sen suoraan vertaisarvioijille. Arvioijia (referee) on tyypillisesti kaksi ja he ovat tieteenalan tai aiheen asiantuntijoita. Arviointiprosessi on anonyymi: tekstin arvioijat eivät tiedä tekstin kirjoittajaa ja päinvastoin. He antavat artikkelikäsikirjoituksesta palautetta ja ehdotuksia, jotka kirjoittaja ottaa huomioon tehdessään tekstiin muutoksia. Kun käsikirjoitus (ja arviointiprosessi) koetaan valmiiksi, artikkeli julkaistaan. Julkaisusta riippuen tässä voi mennä muutama kuukausi tai jopa vuosia (nimim. kirjoitin yhden edelleen julkaisuprosessissa olevan artikkelin kesällä 2017).

Kuten edellä totesin, olen ollut varsin yksin oman ankkatutkimukseni kanssa. Kukaan muu ei ole väitöskirjatasolla ollut aktiivinen Disney-sarjakuvatutkija. Tästä on ollut sekä hyötyä että haittaa. Otetaan esimerkki: kirjoitan artikkelin Don Rosan ja Carl Barksin Aku Ankka -sarjakuvien supersankaritarinoista (Lastenkirja. Nyt, 2014, SKS). Suomenkielinen artikkeli lähtee vertaisarvioijille, jotka ovat alan asiantuntijoita. Toinen heistä on äärimmäisen todennäköisesti sarjakuvatutkija. Hänen on osattava suomea, koska artikkelini on suomeksi. Suomessa aktiivisesti vaikuttavia sarjakuvatutkijoita on todella vähän ja käytännössä me kaikki tunnemme toisemme ja tiedämme pääosin, kuka tekee mitäkin. Tässä tilanteessa artikkelini arvioija tietääkin, kenen kirjoittamaa tekstiä hän on lukemassa. Siinä meni se anonymiteetti.

Anonymiteetti turvaa kirjoittajan ja samalla myös arvioijan aseman. Vaikka olisit professori, tekstisi saa saman objektiivisen tarkastelun ja puolueettoman kommentoinnin kuin aloitteleva väitöskirjantekijä. Samalla vertaisarviointi tuottaa tuoretta, asiantuntevaa ja pätevää tietoa, koska alan tutkijat ovat lukeneet tekstin ja todenneet, onko se julkaisukelpoinen.

Olen toiminut jo useita kertoja vertaisarvioijana ja rehellisesti todettakoon, että on tullut vastaan tilanteita, joissa olen tiennyt, kuka tekstin kirjoittaja on. Näissä tilanteissa joudun itse arvioimaan omaa jääviyttäni: koska tutkimuskenttämme piirit ovat todella pienet, monet toimittajat olisivat pian helisemässä sellaisten arvioijien etsimisen kanssa, jotka eivät tasan tarkkaan tietäisi saati epäilisi, kuka tekstin on kirjoittanut. Koska olen opettaja ja annan palautetta myös teksteistä, joiden kirjoittaja istuu minua vastapäätä, kun kommentoin tekstin ansioita ja haasteita, koen, että pystyn eriyttämään itseni myös vertaisarvioinnissa. Annan palautetta tekstistä, en ihmisestä, jonka tunnen.  

Tämä pitkä johdatus päätyy siis siihen, miksi tutkija ei välttämättä halua puhua tutkimuksestaan julkisesti. Jos hän on tutkijabrändinsä/profiilinsa kanssa yhtään aktiivisempi sekä oman tieteenalansa kentällä (konferenssiesitelmät, julkaisut) että sosiaalisessa mediassa, on mahdollista, että alaa seuraava asiantuntija tietää hänet. Minäkin olen täällä blogissani innoissani puhunut Kalevalan sarjakuva-adaptaatiot -tutkimuksestani. Kun ensimmäinen artikkelini suhahtaa arvioijille, on äärimmäisen todennäköistä, että ainakin toinen heistä tietää, että Katjahan se täällä kirjoittelee. 

Toisaalta tässä nimenomaisessa esimerkissä on kyse nimenomaan kielestä: jos teksti lähtee kansainväliseen julkaisuun, myös potentiaalisten arvioijien määrä kasvaa, sillä englanninkieliselle tekstille löytyy luonnollisesti helpommin arvioijia, vaikka tutkimuskenttä olisi suhteellisen pieni. Voisin toki kirjoittaakin englanniksi. Tällöin anonymiteettini säilyisi todennäköisemmin. Mutta jos haluan tukea suomea tieteen kielenä ja ilmaista itseäni niin kuin vain äidinkielelläni pystyn, minun täytyy kirjoittaa suomeksi.

Lähetettyäni viime viikolla ne kolme tekstiä tarjolle kolmeen eri julkaisuun olenkin joutunut vakavasti pohtimaan, miten paljon tutkimuksestani haluan jakaa täällä sosiaalisen median kanavilla ennen artikkelieni julkaisua. En haluaisi ruveta salailemaan aiheitani, sillä se ei sovi minulle tutkijana. Toisaalta minulla on myös vakaa luottamus siihen, että kuka tahansa sarjakuvatutkijakollegoistani lukeekin artikkelieni käsikirjoitukset vertaisarvioijana, tulee hän olemaan palautteessaan rehellinen, konkreettinen, kysyvä ja kehuva tilanteen niin vaatiessa. Koska samalla tavalla olen toiminut itsekin.

Tällä hetkellä minulla on viisi artikkelikäsikirjoitusta ja yksi lyhyt tietosanakirjamainen tekstinpätkä julkaisuprosessissa. Kaksi näistä teksteistä on englanninkielisiä. Kolme on menossa kirjaan. Kaksi on kirjoitettu yhdessä kollegoiden kanssa. Mitä ne käsittelevät? No, kyllä siellä ainakin se ensimmäinen Kalevalan sarjakuva-adaptaatioita käsittelevä artikkeli on nyt menossa. Katsotaan, miten sille käy.

Tutkijan tutkimuskirjallisuutta ja itse aineisto.

Takauma Tukholmaan

Oli aika ennen koronavirusta. Silloin pääsi näkemään kollegoja ja jopa edistämään omaa sarjakuvatutkimusta. Se aika oli helmikuun loppu ja paikka oli Tukholma, jossa järjestettiin Comics and Society -porukan talvisymposium teemanaan sarjakuva ja feminismi. Tässä lyhyt, nostalginen katsaus siihen matkaan, jolloin kolme sarjakuvatutkijaa saattoi ihan hyvin viettää kaksi yötä pienessä laivanhytissä matkoillaan Turusta Tukholmaan ja takaisin.

Tukholman Södertörnin yliopistossa järjestettiin siis kolmipäiväinen sarjakuvasymposium 19. - 21.2.2020. Se kokosi yhteen sarjakuvatutkijoita ja taiteilijoita erityisesti Pohjoismaista, mutta myös jopa Aasiasta saakka. Jyväskylän yliopistosta meitä lähti paikalle itseni lisäksi kolme tutkijaa, joten sarjakuvaedustus oli erittäin mallikasta. Matkustimme Oskarin ja Suden kanssa samaa matkaa ensin junalla Turkuun ja siitä laivalla Tukholmaan. Palasimme myös perjantaina samaa matkaa takaisin ja totesimme kumpanakin aamuna, että kenties se laivan buffetaamiainen ei välttämättä ollut paras ajatus, koska se vaati melko aikaisen aamuheräämisen.

Södertörnin yliopiston rakennus MB oli symposiumimme tapahtumapaikka.
Sen ala-aulassa oli seiniin upotettua taidetta.

Södertörnin yliopisto sijaitsee Tukholman keskustan eteläpuolella ja sinne pääsee lähijunalla noin parissakymmenessä minuutissa. Onnistuimme löytämään perille, vaikka lähin bussipysäkki olikin tieremontin takia poissa käytöstä. Suunnistamaan auttoi myös lauma paikallisia opiskelijoita, joita oli helppo seurata perille - kunhan ensin tajusi nousta juna-asemalla sinne asemalle.

Symposiumin mainosjuliste

Symposiumin ehdottomasti paras piirre oli sen suunnittelu: yksikään sessio ei mennyt toisen kanssa päällekkäin, joten olimme kaikki koko ajan läsnä ja pääsimme kuuntelemaan toistemme esitykset. Oma esitykseni oli tietenkin ensimmäisessä sessiossa, mikä sinänsä on aina ihan hyvä paikka, koska ihmiset ovat yleensä aktiivisempia ja innostuneempia kuuntelemaan. Lisäksi parasta on se, että saat esityksesi (ja jännityksen) heti pois jaloista ja pystyt keskittymään muihin. Myös verkostoitumisen kannalta se on ihan kätevää, koska sitten kaikki tunnistavat ja tietävät nimesi heti ensimmäisen päivän aikana. Oli myös mukavaa olla samassa sessiossa Oskarin ja Suden kanssa, niin saimme kaikki omat esitelmämme pois päiväjärjestyksestä.

Oskari esitelmöi Perussuomalaisten mainoskampanjasta, joka viittasi Alan Mooren V for Vendetta -sarjakuvaan.

Susi puhui gradustaan, joka käsitteli Sunstone-sarjakuvan seksuaalista leikkiä ja normatiivisia piirteitä.
Hän kysyi lopuksi olennaisen kysymyksen: kuinka monta normia yksi teos pystyy kerralla avaamaan?

Suomi-session päättivät Ralf Kauranen ja Olli Löytty aiheenaan Vihan ja inhon internet -teos.

Oma esitelmäni käsitteli Kullervoa suomalaisena, maskuliinisena myyttinä. Aineistonani oli Marko Raassinan ja Gene Kurkijärven Kullervo-teokset, joita avasin lähinnä sarjakuva-analyysin kautta. En ole vielä tarpeeksi perehtynyt sukupuolentutkimuksen termistöihin, jotta pystyisin menemään syvemmälle myös teoriatasolla, mutta toivoisin, että saisin tästä vielä tänä keväänä kirjoitettua artikkelinraakileen. Ainakin olen luvannut esitellä sen toukokuun alun seminaarissa. Katsotaan, onnistuuko.

Tästä samasta aiheesta minun piti puhua myös perutussa Tampere Kupliissa. En tiedä, olisinko saanutkaan sinne mitään uutta, kun opetushommat vievät niin paljon aikaa arjessa.

Keskiviikon muut sessiot olivatkin sitten aihepiireiltään todella rankkoja, sillä ne käsittelivät pitkälti naisiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa ja traumaa sarjakuvissa. Samalla kuitenkin korostui se, että sarjakuva on monille erinomainen väline käsitellä vaikeita aiheita.

Shromona Das puhui intialaisten sarjakuvien raiskauskertomuksista osin omien kokemustensa kautta.
Esitys oli pysäyttävä.

Torstai-illan päätti yhteinen vierailu Tukholman Serieteketiin eli paikalliseen sarjakuvakirjastoon. Virallinen rakennus oli itse asiassa remontissa, joten Serieteket oli siirretty väliaikaisiin tiloihin Sergelin torin kulmille. Kirjaston jälkeen päädyimme pienen porukan kanssa syömään perinteistä ruotsalaista ruokaa, kun koko valtava lössi ei tietenkään mahtunut mihinkään suosituimpiin paikkoihin. 

Sarjakuvia. Ja vähän lisää sarjakuvia. Mm. Perkeros pongattu.

Törmäsin myös tuttuihin.

Torstaina päivän aloitti ja päätti taiteilijapaneeli, jossa sarjakuvataiteilijat pääsivät kertomaan omista projekteistaan. Comics and Society -tapaamisissa on ollut hienoa seurata, miten tutkijat ja taiteilijat pääsevät jakamaan samat tilat ja tapahtumat ilman minkäänlaista erottelua, että tutkijat tuonne ja taiteilijat tuonne.  Olemme kuitenkin kaikki samassa sarjakuvaveneessä ja innostumme samanlaisista asioista. Symposiumissa olikin parasta tutustua paremmin erityisesti suomalaisiin sarjakuvataiteilijoihin ja kuulla, minkälaisia teoksia heiltä on tulossa.

Juliana Hyrri kertoi tulevasta omaelämäkerrallisesta teoksestaan. Olen edelleen hieman katkera siitä, ettei hänen loistava Satakieli joka ei laulanut -teoksensa päässyt Sarjakuva-Finlandia-finaaliin.

Ihan mahtavaa oli myös kuulla Disney-aiheinen esitelmä! Lars Wallner ja Robert Aman Linköpingin yliopistosta ovat tutkineet sukupuolinormeja sarjakuvissa, ja miten lapsilukijat tunnistavat nämä normit. Esimerkkeinä heillä on ollut tietenkin Aku Ankka -sarjakuvia. Itseäni kiinnostaa erityisesti uusi Ducktales-tv-sarja, koska siinä esimerkiksi Tepa ja ankanpoikien äiti(!) Della on tuotu mukaan kuvioihin hyvinkin epäfeminiinisinä hahmoina varsinkin pukeutumisen osalta. Jospa sitä joskus pääsisi palaamaan myös Disney-tutkimuksen pariin.

Lars Wallner & Robert Aman kertomassa tutkimusmenetelmistään.

Marco Favaro ja jokaisen konferenssin pakollinen supersankariesitelmä
- tällä kertaa feministisestä näkökulmasta.

Jenny Soep piirsi meidät puhumassa! Minä olen tuossa vasemmassa ylänurkassa.

Torstain päättäneessä taiteilijoiden pyöreässä pöydässä aina niin hillittömän hauska
H-P Lehkonen ohjeistaa oikeaoppiseen tapaan piirtää sarjakuvia.

Torstaina meille oli varattu myös mahdollisuus seurusteluun ja keskusteluun drinkkien ja kerrassaan herkullisen kasvisillallisen äärellä. Jotenkin sitä kuitenkin aina suhteellisen ujona ihmisenä päätyy juttelemaan niiden jo tuttujen suomalaisten kanssa, vaikka pöytäseurueemme vaihtuikin muutamaan otteeseen. Päädyin muun muassa tekemään Shromonan kanssa sopimuksen, että jossain vaiheessa vierailen hänen luonaan Intiassa.

Symposiumin viimeinen aamu alkoi upean Sisaret 1918 -albumin esittelyllä.

Kolme päivää on kyllä konferensseille ehdoton maksimi. Pitkät päivät vievät mehut ihan täysin, kun pitää keskittyä kuuntelemaan esitelmiä muulla kuin omalla äidinkielellä - ja samalla prosessoida niiden uutta, tieteellistä antia ja suhteuttaa sitä omaan tutkimukseen. Kaiken hyvän lisäksi huomasin olevani oikeasti vanha: vaikka meillä oli useampia taukoja, polveni eivät vain kestä tuollaista istumisen määrää. 

Iloa kuitenkin tuottivat herkullinen lounas, joka päivä arvotut sarjakuvat (minäkin sain!) ja koukuttavat suklaakookospallerot sekä kanelipullat, jotka pitivät sokeritasapainomme kohdillaan.

Elisabeth El Refaie esitteli keynote-luennollaan metaforan käyttöä omaelämäkerrallisissa sarjakuvissa.

Kaikesta väsymyksestä, vähistä yöunista ja kipeistä polvista huolimatta symposium oli todella antoisa. Tutustuin mahtaviin ihmisiin ja tapasin pitkästä aikaa vanhoja tuttuja. Kun samalla laivalla Suomeen palaava sarjakuvaporukka sitten vielä suuntasi yhdessä syömään, olo oli jopa hieman haikea. Ja näin takautuvasti huhtikuussa tätä kirjoittaessa olo on vielä haikeampi, kun maailmanlaajuinen pandemia on ajanut meidät kaikki eristyksiin. Mutta tätä se oli vielä helmikuussa. Sarjakuvaväen sosialisoitumista.

Yksityiskohta seinämaalauksesta Södertörnin yliopiston MB-rakennuksen ala-aulassa.

Ensimmäinen katsaus vuoteen 2020

Tammikuu oli ja meni ja tuntui kestäneen puoli ikuisuutta. Viime viikot ovat olleet sen verran hektisiä opetuksen kanssa, että aika ja tila ovat liikkuneet ihan omaan tahtiinsa. Viime tiistai tuntui iltakuuden aikoihin kestäneen jo yhden viikon verran. Nyt kuitenkin yksi tämän kevään haastavimmista työviikoista on paketissa, joten ajattelin luoda katsauksen vuoteen 2020 - mitä kaikkea on luvassa niin tutkimuksellisesti kuin muutenkin.

Vaikka viime vuosi oli todella rankka, sitä kuitenkin tasapainottivat monet hienot asiat, kuten lyhyen tutkimusapurahan saaminen Kalevala-projektiin, kolme ihanaa ulkomaanreissua ja huikea Rammsteinin konsertti. Vaikka tänä vuonna ei nyt ole suunnitelmissa elämänmittaisten haaveiden, kuten Disneyland-visiitin tai Star Wars -kuvauspaikkavierailun, kaltaisia asioita, olen ehtinyt kirjata kalenteriini ja useamman merkittävän seikan.

Kalevalaseuran apuraha mahdollisti uuden tutkimusalueen alustavan valtauksen. Jatkankin Kullervo-artikkelini työstämistä esitelmöimällä aiheesta Comics and Society -opintopiirin seuraavassa konferenssissa, joka järjestetään Tukholman Södertörnin yliopistolla 19. - 21.2. Meitä lähtee Jyväskylästä paikalle kunnon delegaatio edustamaan Mutkun sarjakuvatutkimusta. Onkin kerrassaan ihanaa päästä pitkästä aikaa puhumaan kansainväliseen konferenssiin hyvässä seurassa.

Jatkan saman aiheen parissa myös Suomessa, sillä minua pyydettiin Tampere Kuplii Goes Academiciin 20.3. puhumaan Kalevala-aiheesta. Tarkoitukseni on siis puhua Kullervosta suomalaisen miehen maskuliinisena myyttinä. Tämä tulee olemaan artikkelini näkökulma. Katsotaan, mitä saan aiheesta irti. Artikkelin ensimmäinen versio pitäisi olla valmis toukokuun alussa, jolloin esittelen sitä nykykulttuurin tutkijaseminaarissa.

Ja saatanpa puhua jotain muutakin Tampere Kupliissa.

Näin kevään hakuaikojen lähetessä minulla on myös lusikkani parissa hankehakemuksessa, kaksi yhteisartikkelia työn alla kollegoideni kanssa (toinen viimeistelyvaiheessa, toinen vielä  alkupisteessä) ja opetushommiakin on kertynyt varsin riittävästi. Siksi onkin tärkeää muistaa levätä.

Olenkin jo kevään alussa pohtinut vuoden 2020 tavoitteitani töiden ulkopuolelta. En siis tee uudenvuodenlupauksia, vaan asetan itselleni joitain tavoitteita. Tällaiset asiat listasin Facebookiin tammikuussa - nyt ne löytyvät tästä pikkuisen päivitettyinä:

1. Pidän huolta henkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnistani. Tämä tarkoittaa kahta ällää eli lepoa ja liikuntaa (ja kivojen asioiden tekemistä) sekä sitä, että tunnistan jaksamiseni rajat ja uskallan sanoa ei.
2. Liikunta sisältää Ready.Set.Polen jäsenyyden ja sekä tankotanssin että rengastrapetsin koulutusryhmät. Eli joogaa, tanssia ja akrobatiaa useamman kerran viikossa. Tankotavoitteisiini kuuluu invertin hiominen nätiksi ja voiman kasvattaminen.
3. Vähennän vaatekulutustani. Pyrin olemaan ostamatta uusia vaatteita ja siirryn yhä enemmän käytettyihin vaatteisiin. (Kengät, alusvaatteet, sukat ja treenivaatteet ovat tietenkin poikkeuksia.)
4. Olen jo siirtynyt pitkälti kauramaitoon. Tämän vuoden tavoite on pyrkiä pitämään kasvisruokapäivä kerran viikossa.

Vuoden kivoihin asioihin kuuluu muun muassa siskosviikonloppu Pieni merenneito -musikaalin merkeissä, Rockfest Tampereella, conikesä ja talouteemme tässä kevään aikana ilmestyvä karvakaveri.

Kaiken tämän melskeen keskellä onkin tärkeää muistaa välillä hengittää ja asettua mukavasti sohvalle Darth Vader -viltin alle teemukin ja hyvän kirjan kanssa. Myös Netflix ja chill toimivat Disney+:aa odotellessa.

PS. Kuvat ovat peräisin pixabay.com-sivustolta.

Post doc -apuraha Kalevalaseuralta!

Nyt se on fakta: olen jälleen tutkija. Apurahatutkija, post doc -tutkija, tutkijatohtori… Miten sitä haluaakaan itseään määritellä.

Jee, hyvä minä!

Sain siis Kalevalaseuralta kolmen kuukauden rahoituksen Kalevala-aiheisten sarjakuva-adaptaatioiden tutkimukseen. Tarkoitukseni on tutkia pääosin suomalaisen nykysarjakuvan (eli rajaukseni mukaan 1990-luvulta eteenpäin) tulkintoja Kalevalan tarinoista keskittyen visualisointiin ja suomalaisuuden myyttiin. Eniten minua kiinnostaa, painaako Akseli Gallen-Kallelan perintö sarjakuvataiteilijoita Kalevala-versioiden kuvituksessa ja jos painaa, miten paljon. Lisäksi olen kiinnostunut siitä, millaisia tulkintoja sarjakuvataiteilijat tekevät, koska taide on aina sidoksissa julkaisuaikaansa ja sen yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen kontekstiin.

Vähän lähdemateriaalia niin aineiston kuin tieteellisen kontekstin osalta.

Kolmessa kuukaudessa ei ehdi tehdä ihmeitä, mutta tarkoitukseni on tämän loppuvuoden aikana perehtyä Kalevala-tutkimukseen ja erityisesti Kalevala-taiteen tutkimukseen. Yhden artikkelinraakileen toivon myös saavani aikaan ja se keskittyy Kullervon tarinaan. Tulen vertailemaan Marko Raassinan ja Gene Kurkijärven Kullervo-tarinoita toisiinsa. Näitä alustavia huomioita olisi tarkoitus esitellä myös Oulun sarjisfestareilla sunnuntaina 24.11. Siellä on mahdollista myös pyytää palautetta tekstiinsä, joten jos kiinnostuit, kannattaa laittaa sähköpostia Harri Filpalle osoitteeseen sarjakuvaoulu(at)gmail.com.

Tutkimustyötä Turun Gaggui-kahvilassa

Haen projektille lisärahoitusta ainakin Kulttuurirahastolta. Toivoisin pääseväni tutkimaan myös sarjakuva-Kalevalojen naiskuvaa (Raassinan ja Makkosen Kalevalat) ja moderniin aikaan sijoittuvia Kalevalan tarinoita (Hiltunen), jossa keskittyisin kenties henkilöhahmojen roolitukseen. Tässä otan myös huomioon Don Rosan ”Sammon salaisuuden”, vaikka se ei kotimaista tuotantoa olekaan. Saatan myös sivuta Mauri Kunnaksen Koirien Kalevalaa, koska siinä esimerkiksi Gallen-Kallelan Aino-triptyykin roolit on käännetty herkullisesti päinvastaisiksi.

Tarkoitus olisi kirjoittaa aiheesta ainakin kolme artikkelia ja koota olennaisimmat asiat jonkinlaiseen laajempaan julkaisuun, jossa esittelisin sarjakuva-Kalevalojen historiaa laajemminkin. Kenties siitä voisi tulla antologia, jossa olisi muitakin kirjoittajia. Ehkä tällainen kirja jää vielä haaveeksi, mutta ainahan sen voi mainita tutkimussuunnitelmassa.

Jaan somessa tähän tutkimusaiheeseen liittyviä faktoja ja nostoja jatkossa häshtägillä #postkalevala, jos kiinnostuksesi heräsi.

Koska tutkijoiden urasta valtava osa menee erilaisiin rahoitushakuihin, ajattelin jakaa tarinan oman apurahani takaa, sillä se on itse asiassa aika hämmentävä: näinkin siis voi käydä!

Kalevalaseura julkisti keväällä apurahahaun kolmen vuoden Kalevala-aiheiseen post doc -tutkimukseen. Hain sitä hieman laajemmalla ajatuksella: alkuperäinen ajatukseni oli järjestää aiheeseen liittyviä sarjakuvatyöpajoja, joissa tutkittaisiin samalla, onko suomalaisuuden myytti ja Kalevalan kuvasto muuttunut ja miten. Kun saaja julkistettiin, minulle soitettiin samana päivänä. Kalevalaseuran edustaja kertoi, että hakemuksestani oltiin oltu erityisen kiinnostuneita, mutta se ei ollut tarpeeksi jäntevä. He halusivat tukea tutkimusideaani pienellä summalla, mutta sitä varten minun piti kirjoittaa uusi, tiiviimpi tutkimussuunnitelma. Sain paljon konkreettisia ohjeita ja vinkkejä, joiden perusteella jätin työpajakokonaisuuden pois ja keskityin itse sarjakuviin. Tämä oli itsellenikin mieluisin vaihtoehto, sillä olen aina ollut tekstien ja kuvien analysoija ja tutkija. Hain uudella hakemuksella rahoitusta, mikä myönnettiin syyskuussa kolmeksi kuukaudeksi. Olen edelleenkin hieman hämmentynyt, mutta valtavan iloinen asiasta.

Vaikka rahoitus on pieni, eniten minua ilahduttaa jo pelkkä tieto siitä, että minuun uskotaan tutkijana ja että tutkimusideani nähtiin toteuttamiskelpoisena. En ole oikeastaan tehnyt kunnon tutkimusta sitten väitöskirjani (josta tulee herramunjee viisi vuotta), joten olen niin kaivannut paluuta tutkimuskentälle. Tämä luo uskoa myös omiin kykyihini.

Disney-taika toimii!

Joten jo tässä vaiheessa erityiskiitos Kalevalaseuralle. 
Ja kiitos myös Arribas Brothers -lasinpuhaltajafirmalle Pariisin Disneylandissä siitä, että möitte minulle Aladdinin taikalampun ja lupasitte, että sinne kirjoittamani toive toteutuu taatusti. Nyt se toteutui.

Terveyttä taiteesta - Duodecimin seminaarissa

Sain viime syksynä sähköpostia Suomalaiselta Lääkäriseura Duodecimilta. He pyysivät minua puhumaan kesän taide ja hyvinvointi -seminaarissa sarjakuvien terapeuttisuudesta. Olin ensin hieman hämmentynyt ja minun piti ihan tarkastaa, oliko viestin lähettäjä varmasti oikea henkilö. Kyllä oli ja kutsu samaten tähän Terveyttä taiteesta -seminaariin, jonka teemana tänä vuonna oli kuva. Seminaari järjestettiin Savonlinnassa 15.7., minulle maksettiin matkat ja majoitus sekä oopperaliput La Scalan Rosvot-oopperan ensi-iltaan, jonne nuorin siskoni lähti mukaan aveciksi. 

Olavinlinna ja saimaannorppa

Majoituimme siskon kanssa idyllisessä Villa Ariassa, joka oli entinen sairaala, nykyinen opiskelija-asuntola. Itse seminaari pidettiin Ravintola Paviljongissa puoli yhdeksästä eteenpäin. Arkkiatri Risto Pelkonen avasi tilaisuuden ja esitteli päivän esitystarjonnan. Olin korjannut oman esitelmäaiheeni jo pari viikkoa sitten järjestäjille, jotka (jostain syystä) olivat olettaneet minun puhuvan Aku Ankan terapeuttisuudesta (kai se voi olla joillekin terapeuttinen sarjakuva, mutta en olisi kokenut aihetta asiantuntijuudelleni sopivaksi). Tämä tieto ei kuitenkaan ollut mennyt arkkiatrin puheeseen, johon hän oli selvästi lukenut Sarjainfon artikkelini Aku Ankan suosiosta Suomessa. Olin melko nolo epäkohdasta, joten korjasin asian heti, kun arkkiatri etsi minut yleisöstä esitelläkseen salille. 

Neurotieteilijä Riitta Hari puhui kuvista ja aivoista

Selloesityksen jälkeen neurotieteilijä Riitta Hari piti valtavan kiinnostavan esitelmän siitä, miten aivot luovat kuvan mieleen: neurotieteen mukaan kyseessä on niin sanottu ennakoiva koodaus eli kuva syntyy vasta, kun sitä katsotaan. Tällä oli tietenkin suora yhteys sarjakuvatutkimukseen ja kognitiiviseen näkökulmaan siitä, että sarjakuva saa merkityksen, kun se luetaan ja ruuduista yhdistetään looginen kertomus.

Tiina Paunio ja psykologian näkökulma ikoneihin

Seuraavakin esitelmä oli oman mahdollisen postdoc-suuntimani kannalta kiinnostava. Kari Kotkavaara ja Tiina Paunio puhuivat ihmeitä tekevistä ikoneista. Pauniolla oli psykologian näkökulma aiheeseen ja hän puhui kollektiivisesta muistista. Esimerkiksi merkittävä tapahtuma kansan historiassa voi kerätä sosiaalisen voiman kautta tunnesiteen ja -kokemuksen, erilaisia symboleja ja muodostaa yhteisen tarinan, niin sanotun "master narrativen". Mielessäni pyöri heti postmodernismia edeltänyt modernismi ja suuret kertomukset, suomalaisten muistot ensimmäisestä jääkiekon MM-kullasta, sekä diojen inspiroima Kalevala, johon seuraava apurahahakemukseni liittyy.

Tällä kertaa Aku Ankan sijaan puhuin omaelämäkerrallisten sarjakuvien terapeuttisuudesta

Oma esitelmäni oli heti lounaan jälkeen, mikä voi olla hieman epäkiitollinen aika, sillä ihmiset valuvat saliin yleensä hitaasti ja saattavat olla jopa unisia lämpimän ruuan jälkeen. Esitelmäni kuitenkin herätti paljon kiinnostusta ja sain siitä todella hyvää palautetta sekä järjestäjiltä että osallistujilta. Kiitos siitä vielä teille kaikille!

Puhuin siis omaelämäkerrallisten sarjakuvien tekemisestä ja niiden mahdollisesta terapeuttisuudesta tekijälleen. Otin mukaan omat kokemukseni sekä Sanallistamis-koulutuksen että Näkymättömien työpajojen osalta. Lisäksi puhuin Rintasen Viivin kanssa tekemästäni kyselytutkimuksesta Suomi 100 vuotta sarjakuvassa -hankkeeseen ja sen tuloksista koskien sarjakuvabloggaamista. Annoin myös paljon lukuvinkkejä ja toivon, että osallistujat saivat niistä jotain hyödyllistä irti. Kaiken kaikkiaan todella kiva kokemus, vaikka jännittikin hieman - oma yleisöni kun tuppaa yleensä olemaan jonkinlaisia nörttejä.

Caj Bremer ja kuuluisa Kekkos-kuva

Seminaarin viimeisenä puhujana oli kuuluisa valokuvaaja Caj Bremer, joka kertoi tarinoita ottamiensa kuvien taustalta. Yllä olevaa Kekkos-kuvaa hän oli kytännyt pitkään pihalla sormet ristissä ja kuin taikaiskusta Kekkonen oli avannut Napoleonin talon ikkunan juuri oikeassa asennossa...

Päivän päätteeksi pääsimme Savonlinnan oopperajuhlille, kun Milanon La Scala -ooppera toi Verdin Rosvot Olavinlinnaan. Esityksen ensi-ilta taisi olla loppuunmyyty ja olihan se vaikuttava kokemus. Musiikki ja koreografia olivat näin tanssijan näkökulmasta parasta, kuten myös upeat lauluäänet. Mutta se oopperapuoli ei sitten oikein iskenyt, vaikka seurasinkin esitystä italian kielen osalta mielenkiinnolla. Jos tarina olisi ollut tuttu, olisin ehkä pysynyt ensimmäisen näytöksen lopunkin paremmin hereillä...

Pääsin ulkoiluttamaan uutta ihanaa mekkoani

Kiitos vielä kerran Duodecimin mukavalle järjestäjäporukalle kutsusta. Nautin seminaarista ja oheisohjelmasta todella paljon (oopperan toisen näytöksen pysyi varsin hyvin hereillä karkkien voimalla)! Ehkä seuraavalla kerralla olen tehnyt jotain taustatutkimuksesta Aku Ankan terapeuttisuudesta ja hahmoon samaistumisesta laajemminkin.

Diagnoosi: työuupumus

Tämä on toinen postaus, jonka kirjoittamista ja sisältöä olen pohtinut ja harkinnut kauan. Mutta koska mielenterveysasioista täytyy puhua enemmän eikä niiden käsittely saa olla akateemisessa maailmassakaan tabu, päätin kirjoittaa tästä itseäni turhia sensuroimatta.

Kirjoitin noin vuosi sitten päivityksen omasta henkisestä jaksamisestani ja työuupumuksen uhasta sekä siitä, millainen työkulttuuri yliopistossa tuntuu vallitsevan. Jos olisin ollut fiksu, olisin jo silloin hakenut apua, mutta kuvittelin, että kuukauden kesäloma (=työttömyys) auttaisi.

Ei auttanut.

Olin jo syyskuussa siinä pisteessä, että tarvitsin lisää lomaa. Syysloma ja joululoma menivät ilman merkittäviä levon tuntemuksia. Olin ärtynyt ja unohteleva, koin, että ihmiset ovat idiootteja, huusin teini-ikäisille oppilailleni, en pystynyt keskittymään mihinkään tai kuuntelemaan mitään uutta musiikkia. Halusin olla Muumi: syödä talvivarastoon ja mennä sitten unille.

Kun siskoni kysyi tammikuussa, miten minä voin, hajosin siihen paikkaan. Silloin päätin, ettei tästä tule enää mitään, vaan on hankittava apua. Kun oikeasti istuin autossa työpaikan parkkipaikalla keräämässä energiaa siihen, että jaksan mennä opettamaan tai että istuin työhuoneen lattialla itkemässä sitä, että jokin pieni asia oli mennyt pieleen, ei se tuntunut enää normaalilta käytökseltä.  Sain opettajan paperit postissa ja vain tuijotin niitä turtana. Kymmenen vuoden tavoitteeni oli siinä eikä se tuntunut enää miltään. Olin normalisoinut itselleni ne 10 tunnin työpäivät ja sen, että ainahan sitä väsyttää ja vain viikonloppuisin ehtii tehdä jotain. Ja pahinta oli se, että olin jopa ylpeillyt sillä, millaisia työaikoja tein. Olin ahkera, pätevä ja kaikin puolin suorittaja.

Olen siinä mielessä onnekas, että minulla oli työsuhde, jonka kautta pääsin suhteellisen nopeasti työterveyden kautta työterveyspsykologille. Tein masennus- ja työuupumustestit, kritisoin masennustestin muotoiluja (luin myös Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjat ja olin hänen kanssaan samaa mieltä testin ongelmallisuudesta): analyyttisenä ihmisenä tartuin kiinni sanamuotoihin ja avauduin siitä, miten testi huomioi vain unettomuuden ja ruokahaluttomuuden - minä taas halusin syödä kaiken ja vain nukkua. 

Kuva: pixabay.com

Testi totesi, että minulla on vaikea työuupumus ja lievä masennus. Mutta koska työuupumus ei ole vielä saanut virallista diagnoosiluokitusta (se hyväksyttiin vasta tässä loppukeväästä omaksi diagnoosikseen), sain merkinnäksi masennusdiagnoosin. (Siinä mielessä otsikko on siis virheellinen.)

Ja mitä minä tein? Sinnittelin vielä kuukauden töissä. Ilmoitin tosin tilanteesta kummallekin työnantajalleni. Yliopistolla pari kurssiani peruttiin ja työmääräni vähentyi huomattavasti. Seuraavalla tapaamiskerralla psykologi sanoi suoraan, etten ole työkykyinen, mitä mieltä hän oli ollut jo ensimmäisen tapaamisen jälkeen. Joko en ollut ymmärtänyt, mitä hän sanoi tai en halunnut ymmärtää. 

Lopulta kuuntelin asiantuntijoita ja jäin kokonaisuudessaan puolitoista kuukautta kestäneelle sairauslomalle maaliskuun puolessavälissä. Sain depressiohoitajan ja mielialalääkityksen, jonka otin pitkin hampain vastaan, mutta hyväksyin lopulta erään ystäväni todettua suoraan, että "Jos sinulla on jalka kipeänä, otat siihen lääkettä. Mutta jos mielesi on kipeä, miksi et ottaisi siihen lääkettä?" 

Niinpä.

Nyt olen syönyt pientä määrää mielialalääkettä kolme kuukautta. Minulla ei ole ollut mainittavia sivuvaikutuksia, mutta mieleni on paljon positiivisempi kuin aiempina vuosina. Se myös näkyy ulospäin ja tutut ovat sanoneet, että olen taas oma itseni. En vello enää epäonnistumisissani ja jaksan katsoa tulevaisuuteen optimistisemmin. Minusta tuntuu, että olen ensimmäistä kertaa sellainen kuin olin ennen iskän kuolemaa. Ja siitä tulee tässä kuussa kuusi vuotta.

Mutta lääkitys ei yksin auta. Kuten psykologini sanoi viisaasti, mielialalääkkeiden tehtävä on estää serotoniinin eli mielialaan vaikuttavan hormonin takaisinottoa eli konkreettisesti lisätä sen pitoisuutta soluissa. Jos et kuitenkaan tee mitään kivoja asioita, ei mielihyvääkään synny. Tämän takia jokainen työterveyslääkäri, -hoitaja ja -psykologi korosti minulle, että minun tulee tehdä sairauslomani aikana kivoja asioita. Ja minä tein. Disneyland oli ihana paikka. Ready.Set.Polen tanssistudio on viikottainen nautintoni tankotanssin ja ilmajoogan parissa. Löysin hot yin -joogan, jossa rentouduin niin, että nukahdin. Luin. Katsoin tv-sarjoja. Kuuntelin musiikkia. Aloin jaksaa ihmisiä. Ja myös kerroin avoimesti sairauslomastani.

Nyt olen ollut viikon oikealla kesälomalla. On kamalaa, että sitä joutuu ensin sairastumaan ennen kuin tajuaa pitää huolta itsestään, omasta terveydestään ja henkisestä hyvinvoinnistaan. Ja opettajana ensisijaisena tavoitteena on kuitenkin oppilaiden ja opiskelijoiden etu. Mutta miten pidät huolta heistä, jos et ole itse kunnossa? Kuten totesin depressiohoitajalleni, tähän tilanteeseen sopii vertaus lentokoneen turvallisuusohjeista: sinun on ensin kiinnitettävä happilaite omille kasvoillesi - vasta sen jälkeen voit auttaa muita.

Tiesin, että tarvitsen elämääni muutosta. Siksi päätin, että tämä on viimeinen vuoteni kansalaisopistolla. Vaikka jätin ihanan työyhteisön ja mahtavat teinit haikein mielin, tiesin, että tämä on oikea hetki. Seitsemän vuoden jälkeen on aika siirtyä eteenpäin. Ensi lukuvuonna opetan ainoastaan yliopistolla. Ja haen sitä tutkimusrahoitusta.

Olen seurannut ja kuullut pelottavan paljon samankaltaisia kokemuksia yliopistolta. Miten niin professorit kuin väitöskirjan tekijät uupuvat työssään. Meidän työkulttuurimme on todella pielessä, kun jatkuva paine tehdä enemmän ja paremmin on ristiriidassa työajan ja palkkauksen kanssa. Ja pahinta on tietenkin apurahatutkijoilla, joiden työajasta liian iso osa kuluu lisärahoituksen hakemiseen. Ja tästä huolimatta olen palaamassa sinne suurella innolla. Mutta nyt olen oppinut rajani.

"Dolce far niente"

Italiankielinen termi "dolce far niente - suloinen joutilaisuus" on tämän kesän tavoitteeni. Opettelen olemaan. Opettelen vähentämään suorittajan piirteitäni. Kyllin hyvä ja armollisuus itseä kohtaan ovat avainsanoja. Työnteon ohessa on muistettava kaksi ällää: lepo ja liikunta. Tätä korostin myös ensimmäistä kertaa vetämälläni graduretriitillä. Nyt en tee töitä, vaikkakin kahden kuukauden kesälomallani "joudun" pitämään kaksi esitelmää kivoissa tapahtumissa. Mutta muuten ajattelin vain nauttia olostani.

Kuva: pixabay.com

Aloitan huomenna perinteeksi muodostuneen heinäkuun somelakon. Huomasin, että sosiaalisen median tuomat uutiset kuormittavat ja vaikuttivat sairauslomalla todella negatiivisesti mielialaani. Viime kesän somelakko teki vain hyvää, joten jatkan sitä tänäkin kesänä. Palaan takaisin kuvioihin elokuussa ja teen sitten kokoavat päivitykset niin Finnconista kuin lääkäriseura Duodecimin seminaarista. Mutta nyt aion 

• treenailla nelisen kertaa viikossa
• etsiä ja testata lähimmän uimarannan
• kävellä Järvilinnalle jäätelölle
• tuunata Hulkia
• nörtteillä Finnconissa
• käydä leffassa, musikaalissa ja oopperassa
• katsoa Gilmoren tyttöjä ja Agents of S.H.I.E.L.D.iä
• pelata Assasin's Creed 2:ta ja Monkey Islandia sekä uutta Harry Potter: Wizards Unite -mobiilipeliä
• tehdä puutarhatöitä.

Ihanaa ja rentouttavaa kesää teille kaikille. Muistakaa kuunnella itseänne ja omaa jaksamistanne. Mielenterveysasiat eivät saa olla enää tabu.