Ei ihan maksettu mainos

RAPPIO! 15.4.2011

Hienhajua, robottihirviöitä ja roskakulttuuria – mitä ei saa tutkia?
Populaari-, historia- ja teknologiakulttuureissa on hävettäviä alueita, joiden
tutkimisen tiedeyhteisö kyseenalaistaa.

RAPPIO! -seminaari järjestetään perjantaina 15.4.2011
Porin yliopistokeskuksessa klo 10.15 alkaen.

Rennolla otteella toteutettava akateeminen seminaari lähestyy
kulttuurintutkijoiden kohtaamia ongelmatilanteita, joissa tutkimusaihetta,
aineistoa ja metodeja on puolustettava. Seminaari on suunnattu kaikille
viihteellisten ja marginaalisten aiheiden tutkijoille. Tilaisuus tuo esiin
näkemystä siitä, että kaikki kulttuuriset ilmiöt ovat tutkimisen arvoisia.
Asiantuntijoina seminaarissa FT Frans Mäyrä, HTT Harri Hietikko, FM
Sanna Härmä ja FT Jaakko Suominen.

Seminaarin järjestää Turun yliopiston digitaalisen kulttuurin oppiaine
yhteistyössä IIPC:n (International Institute of Popular Culture) ja
paikallisten toimijoiden kanssa.

Lisätietoja: http://rappioseminaari.wordpress.com/


Tuonne siis suuntaan puhumaan omasta tutkimuksestani ja sen saamasta vastaanotosta. Tere tulemast kuuntelema.

Suomeksi vai englanniksi?

Ajattelin nyt vaahdota hieman tästäkin asiasta tänne. Olemme jo hieman pohtineet asiaa vertaistukiryhmän (eli Taikun tohtoriopiskelijoiden) yksityisessä blogissa ja halusin kommentoida asiaa myös ihan julkisesti.
Muut ryhmäläiset kävivät kuuntelemassa paneelikeskustelua, joka käsitteli suomenkielistä tutkimusta. Itse jouduin töihin, enkä päässyt paikalle - valitettavasti, sillä keskustelu oli herättänyt paljon ajatuksia.

Englannin valta tutkimusalalla on painava. Mikäli haluat saada mainetta kansainvälisesti, tutkimus olisi syytä tehdä englanniksi. Tähän liittyy myös uusi Julkaisufoorumi-hanke, joka arvottaa tutkimuksen erilaisiin laatuluokkiin, joissa kieli on yksi painava tekijä.
Ja kun itse teen väitöskirjaa Disney-sarjakuvista, englannin kieli olisi mitä loogisin väline tuoda tutkimus ilmi muuallakin kuin Suomessa.

Olen joutunut pohtimaan tätä seikkaa nyt reilun puoli vuotta, siitä lähtien kun kävin syksyllä Oxfordissa ensimmäisessä kansainvälisessä (ja ulkomaisessa) konferenssissani. Kiinnostusta nimittäin riitti.
Joka ikinen kerta, kun olen puhunut Don Rosan ankoista ulkomailla, ihmiset ovat kyselleet tutkimukseni julkaisusta ja erityisesti kielestä. Mietinkin jo hetken, pitäisikö minun sittenkin kirjoittaa englanniksi.
Mutta karu totuus tuli vastaan.

Vaikka puhun ja kirjoitan englantia sujuvasti, en ole ikinä osannut asetella niitä pahuksen prepositioita oikein. Ja koska olen kirjoittajana perfektionisti, tämä ei vain sovi.

Minulle suomen kieli on se luontevin vaihtoehto. Se on äidinkieleni ja sillä ilmaisen itseäni parhaiten - ensin kirjoittamalla, sitten vasta puhumalla.
Vaikka teenkin tutkimusta amerikkalaisista sarjakuvista (ja tietenkin niistä englanninkielisistä alkuperäisversioista), en koe maailmaa kaatavana seikkana kirjoittaa väitöskirjaani suomeksi.

Aku Ankka ja Don Rosa on niin iso juttu, ei pelkästään Suomessa, vaan myös Skandinaviassa, Hollannissa, Saksassa, Ranskassa ja Italiassa, että kaikki nämä pienet englanninkieliset esitelmäni ja artikkelini kyllä varmasti jossain vaiheessa kiinnittävät oikeiden ihmisten huomion. (Jos ei muuten, niin sitten lähetän niitä niille itse.)
Ja jos kiinnostusta on, nämä oikeat ihmiset ovat varmasti valmiita kääntämään tai käännättämään tutkimukseni englanniksi.

Koska eipähän sitä ole aiemmin väitelty tohtoriksi Aku Ankasta. Saati Don Rosasta.

Kummittelua Prahassa

Vietin viime viikonlopun Prahassa, jossa pidettiin Inter-disciplinary.netin järjestämä 2nd Global Conference on Magic & Supernatural, joka yhdistyi kahdenteentoista konferenssiin aiheesta Perspectives on Evil. Konferenssi pidettiin Riverside Hotellissa, aivan Prahan halki virtaavan Vltavan vieressä.
Kertakaikkisen upea paikka; sekä hotelli että kaupunki tietenkin. Valitettavasti suurin osa ajastani meni luonnollisesti konferenssissa, joten en ehtinyt nauttia kaupungin nähtävyyksistä. (Ja reissuni meni muutenkin hyvin pienellä budjetilla, joten vanhan kaupungin torilla ihailemani seppien takomat miekat ja tikarit jäivät sinne odottamaan seuraavaa matkaani.)

Tämä oli toinen ID-netin järjestämä konferenssi, johon pääsin osallistumaan. Kävin viime syksynä Oxfordissa Villains & Villainy -konferenssissa puhumassa Rosan käyttämistä pahiksista ja tällä kertaa aiheenani olivat Roopen kotilinnassa Skotlannissa kummittelevat esi-isät. Puhuin siis Sir Richard Ankanmielestä Roopen suunnitelmiin vaikuttajana; siitä, miten Roope koki eräänlaisen "rajatilakokemuksen", jossa hän tapasi joukon esi-isiään; sekä tietenkin tärkeimmästä seikasta, eli kuinka Roopen isä kuolee ja muuttuu hengeksi esi-isien joukkoon. Seikka, jota kukaan aikaisempi Disney-piirtäjä ei ole kuvannut: tärkeän hahmon kuolema.
Sain jälleen todella hyvää palautetta ja ihmiset olivat aidosti kiinnostuneita. Eräskin nainen sanoi, että kaiken sen pahuuden jälkeen oli erittäin mukava kuulla kummituksista, jotka olivat hyväntahtoisia, koska sellainen puoli yleensä unohdetaan tyystin.

Vuoden loppuun mennessä konferenssiesityksistä pitäisi tulla eBook, jonka linkin voin postata blogiini kiinnostuneita varten. Julkaisun ajankohdasta ei vain vielä ole tietoa, koska jostain syystä ID:n julkaisutoiminta vaikuttaa melko hitaalta. Syyskuun Oxfordin keikan eBook-versiokaan ei vielä ole julkaistu, saati sitten valikoiduista artikkeleista koottu kirja. Mutta hyvää kannattaa odottaa.

Koko konferenssiohjelma oli erittäin mielenkiintoinen näin fantasiatutkijan näkökulmasta. Erityisesti mieleeni jäivät esitykset vampyyreista, muodonmuuttajista, velhokouluista ja indonesialaisista maagisista sotureista. Oli erittäin mukava seurata George Hershin, eläkeikäisen vanhan miehen innostunutta selostusta erilaisissa fantasiateoksissa esiintyvistä velhokouluista. Mukana olivat luonnollisesti Tylypahka, Näkymätön yliopisto ja Roke Maameren tarinoista.
Hän vielä myöhemmin kertoi sekä minulle että itävaltalaiselle Sophialle, että keskustellessaan vampyyreista ja Aku Ankasta meidän kanssaan hänelle tuli sellainen olo, ettei hän ole vielä kuollut. Vastasin heti, ettei kukaan tuon ikäinen vanha herrasmies, joka puhuu Harry Potterista, voi olla mitenkään kuollut.

http://www.inter-disciplinary.net/wp-content/uploads/2011/02/Hersh-paper.pdf
Suosittelen vilkaisemaan, minun pitää itsekin tutustua tekstiin paremmin.

Ehkä mielenkiintoisin oli kuitenkin Bianca Smithin esitys näistä Indonesialaisista naissotureista, jotka harjoittavat islamilaiseen uskoon sekoittunutta paikallisväriä omaavaa "noituutta", johon kuuluvat erityisesti muodonmuutos ja lentäminen.
Tämän esityksen teki erityiseksi se, että kyseessä ei ollut fiktiiviseen teokseen pohjautuva puhe, vaan osa oikeaa kulttuuria. Bianca vielä sanoi, että näistä indonesialaisista ihmisistä koko meidän konferenssimme olisi ollut naurettava. Se, mikä meille on yliluonnollista, on heille osa arkea.
Bianca tekee tutkimusta Indonesian Lombok-saarella, josta hänen miehensä on kotoisin. Odotan innolla hänen tulevaa kirjaansa.

Matkan kruunasi vanhan kaupungin Ghost Tour, jonne Sophia ystävällisesti otti minut mukaan. Opas kertoi meille Prahaa vaivaavista erilaisista kummituksista, kuten päätön ratsumies, nainen, joka yrittää kuristaa miehiä, vauva, joka aivasteli Kaarlen sillalla (tosin tämä tapaus on jo ratkaistu: vauvalle täytyi vain sanoa terveydeksi ja se lakkasi kummittelemasta) sekä tietenkin Iron Man.
Minun täytyy kertoa Iron Manista hieman tarkemmin, koska näin hänen patsaansa ennen kuin tiesin koko tarinasta mitään. Sanoinkin Sophialle, että tuo patsas muistuttaa ihan...
"Darth Vaderia," tuli vastaus.
Täsmälleen.
Ja kun kuulin, että kyseessä oleva hahmo ei koskaan ottanut haarniskaansa pois päältä, se vain lisäsi yhtäläisyyttä Vaderiin.
Iron Man kummittelee Prahassa etsimässä rakkautta ja joka sadas vuosi hänellä on mahdollisuus pelastua, jos neitsyt suostuu viettämään yön hänen kanssaan.

Yllä oleva kuva on Sophian ottama kuva Iron Manista - yhdennäköisyys on selvä, vai kuinka?

Praha jätti jälkeensä halun palata. Ehkä seuraavana vuonna uudelleen, mikäli rahatilanne sallii.
Hyvä uutinen oli kuitenkin se, että sain eilen kirjeen Alfred Kordelinin säätiöltä, joka oli myöntänyt minulle matka-apurahan juuri tätä Prahan keikkaa varten.
Nyt minun ei tarvitse kauhistua visalaskua, kun saan hoidettua kaikki kustannukset tällä pienellä summalla.

Kiitos Praha ja terveisiä Sophialle Itävaltaan ja Agnieszkalle Puolaan. Oli mahtavaa tutustua teihin.

Keväinen massamurha

”Kotini on linnani.” Se on kuulemma leijonan sanonta.

Ja niin muuten onkin. Se on turva ja lepopaikka, jonne paetaan pitkän päivän päätteeksi, uppoudutaan sohvan uumeniin kirja kainalossa tai jumitutaan työhuoneessa tietokoneen ääreen kirjoittamaan.

Koti on paikka, jossa pesäänsä pitää minun lisäkseni mies ja kaksi gekkosta, jotka tiirailevat mustilla silmillään terraarion lasin läpi, eivätkä karkaile mihinkään – paitsi unissani.

Mutta kun kodin pyhyyttä uhkaa invaasio, on aika ottaa haltuun diktaattorin elkeet ja suorittaa raaka ja julma massamurha ihan vain oman (ja miehen) mielenterveyden kannalta.

Puhun siis tietenkin muurahaisista.

Niitä ilmiintyi asuntoomme ensin muutama. Ihan selviä tiedustelijoita. Kun ne huomasivat puolustuksessamme olevan aukon, ne tekivät sotasuunnitelman, joka johti invaasioon.

Olen kotoisin maalta ja korvesta ja tottunut siihen, että kesällä pörrää jos jonkinmoista ötökkää ympärillä. Mutta jos sitä eräänä päivänä huomaa kusiaislauman liikkuvan jonossa rappusten reunaa pitkin yläkertaan ja suoraan jääkaapin viereiselle pöydälle, alkaa olla aika toimintaan.

Ainoat ötökät, joita tässä kämpässä siedän, ovat satunnaiset jauhomadot jääkaapissa ja muutamat sirkat faunaboksissa. Ja niidenkin elämäntehtävä on olla gekkojen evästä.

Muurahaiset eivät tähän talouteen asetu.

Mekin teimme sotasuunnitelman.

Siivosimme keittiön.

Minä imuroin rappuset yksi kerrallaan sadistisesti hihitellen, kun ziljoonia kusiaisia imeytyi suuttimen läpi pölypussiin. Imuroin koko niiden reitin aina keittiöön asti, puhdistin pöydät, lattiat ja vielä olohuoneenkin.

Sitten mies otti raskaat aseet käyttöön ja sumutti koko halvatun muurahaispolun ja tuhosi samalla kokonaisen spray-purkin tuholaisten torjuntaan käytettäviä aineita.

Lopuksi sinetöimme voittomme parilla ”mökillä”, joita jätimme muurahaisten reitille houkuttelemaan niitä herkuilla, jotka myrkyttäisivät niiden koko pesän.

Kun lopulta huokaisimme, kämppä oli täynnä raatoja.

Diktaattoripariskunta myhäili tyytyväisenä.

Mission accomplished.

Tekijänoikeuksia ja tuskaa

Ihan heti aluksi haluan sanoa, että arvostan suuresti tekijänoikeuksia. Kyllä siinä alkaisi savu nousta korvista, jos saisi kuulla omaa työtänsä lainattavan surutta ilman minkäänlaisia viittauksia tekijään - saati sitten, jos joku kopioisi kirjoituksiani omiin nimiinsä.

Yliopiston käyneenä tutkijana joudun koko ajan viittaamaan olemassa olevaan tutkimukseen ja pitämään huolta tekijänoikeuksista. Kirjallisissa lähteissä se on hyvinkin helppoa ja kuuluu ihan täysin yleissivistykseen. (En ole varma nykypäivän opetussuunnitelmista, mutta kyllä se viimeistään toisen asteen oppilaitoksissa opetetaan.) Sitaattioikeus sallii teosten lainaamisen tutkimuskäyttöön tietyssä määrin - kunhan sitä ei ala koko teosta työhönsä kopioimaan.
Mutta kun päästään kuvalähteisiin, niiden viitekäytäntöön ja tekijänoikeuksiin, ollaan jo melkoisen suon äärellä.

Jouduin tuskailemaan tämän seikan kanssa hieman jo graduvaiheessa ja nyt taas uudelleen väitöskirjan alkupuolella, koska siirryin suomennoksista alkuperäissarjakuviin.
Olin julkaisemassa artikkelia Rosan pahiksista erään konferenssiesitelmän pohjalta ja järjestäjät ilmoittivat tarvitsevansa kirjallisen luvan, jotta voisivat sisällyttää artikkelini kuvineen teokseensa.
Siinä sitten soiteltiin läpi Aku Ankan toimitushenkilöstöä aina päätoimittajaan saakka, ja lopulta sain yhteyden Disneyn Saksan alajaoston Publishing Manageriin, mukavaan herra Jürgeniin, joka kertoi sitaattioikeuden pätevän myös sarjakuvaruutuihin. Kunhan vain muistaisin lisätä niiden yhteyteen aina © Disney.

Tämä ei tietenkään riittänyt konferenssin järjestäjille, joilla oli aiemmin ollut ongelmia kuvien tekijänoikeuksien kanssa. Sain kuitenkin tältä saksalaiselta herralta kirjallisen luvan, johon oli listattu tasan tarkkaan kaikki ne sarjakuvat, niiden sivunumerot ja ruutujen numerot, joita tulisin artikkelissani käyttämään. Se sitten kelpasi.

Onneksi en joutuisi samaan rumbaan väitöskirjani kanssa.

Nyt sitten ollaan jälleen saman tuskan äärellä. Viimeistelin juuri artikkelia Rosan Sammon salaisuudesta, kun sain kuulla, että ne pari Gallen-Kallelan maalausta, joista Rosa on tehnyt omat adaptaationsa, ja jotka halusin liittää mukaan vertailun vuoksi, vaativatkin jotain ihan muuta käytäntöä.
Vaikka itse maalausten tekijänoikeudet ovat rauenneet, koska Gallen-Kallelan kuolemasta on kulunut 70 vuotta, niistä otetut valokuvat ovat asia aivan erikseen. Valokuvaajilla on luonnollisesti tekijänoikeudet ottamiinsa kuviin ja nämä täytyy huomioida.
Mutta kun sekään ei tunnu riittävän, vaan museot sun muut arkistot laskuttavat niiden kuvien käytöstä.
Tottakai taiteilijan (kuten valokuvaajan) kuuluu saada palkkionsa, mutta luulisi nyt, että tunnettujen maalausten valokuvia voisi käyttää tutkimustarkoituksissa ongelmitta.
Mutta ei. Maksa parikymppiä, niin saat lisätä kuvan Sammon taonnasta väitöskirjaasi.
Jos haluat saman kuvan vielä artikkeliisi, hinta riippuu ihan täysin artikkelisi levikistä. Jos se on alle 5000 kappaletta, sinun ei tarvitse maksaa kuin 70-90€.

Tämähän ei olisi ongelma, jos olisin akateeminen porvari, mutta yleensä nämä kaksi sulkevat toisensa pois ja mikäli ne esiintyvät samassa lauseessa, tämä tuntuu aiheuttavan anomalian, joka luo mustan aukon todellisuuteen.

Kaikesta tästä voi nyt päätellä, että Katja on hyvin turhautunut ja suunnittelee jättävänsä Gallen-Kallelan Kalevala-kuvat tyystin pois artikkelistaan.

Ylemmän tason ohjeita odotellessa.

Kyllä kasipallo tietää

Olen koko alkuvuoden tuskaillut tutkijanuran suurimmassa sudenkuopassa eli rahapulassa. Kun laitos on pieni, ei sillä ole varaa pitää montaa tutkijaa palkkalistoillaan ja apurahojen saanti on aina niin arpapeliä, ettei sitä voi pitää varmana tulonlähteenä.
Viime vuonna olin onnekas ja sain puolen vuoden apurahan yksityiseltä säätiöltä. Tänä vuonna pidän edelleen peukkuja saman asian suhteen.

Tutkijan ja jatko-opiskelijan pahin ongelma on se, että tässä ollaan niin sanotusti väliinputoajia. Kun jatko-opiskelija ei ole oikeutettu mihinkään opintotukiin eikä työkkärissäkään innosta hihkuta, kun sieltä menee nätisti kysymään, onko minkäänlaisia mahdollisuuksia saada vaikka työmarkkinatukea - jatko-opinnothan ovat ihan täysin sivutoimisia.
Sain kuulla, että tällainen ennakkotapaus on ollut olemassa. Kyseinen jatko-opiskelija haki, taisteli ja sai työmarkkinatukea, mutta joutui sen saadakseen kirjautumaan pois yliopistosta.
Että se siitä sitten.

Vuoden alussa, jolloin apurahani alkoi hitaasti vedellä viimeisiään, kysyin hyvän ystäväni kasipallolta kevään kohtalostani.
Tiedättehän magic eight ballin, jolta kysytään kysymys, ravistetaan ja käännetään pallo ympäri. Pallon sisälle piilotettu 20-sivuinen noppa kertoo vastauksen kysymykseen ja ratkaisee kaikki ongelmasi.

Kysyin siis kasipallolta, saanko tänä vuonna apurahaa. Kasipallon lähteet sanoivat, että ei.
Kysyin uudestaan, että saanko sitten töitä. Vastaus oli lyhyt ja ytimekäs kyllä.

Nyt tiistaiaamuna minulle sitten soitettiin, että tulisinko työhaastatteluun vielä samana päivänä.
Kävin haastattelussa ja päädyin töihin jo seuraavaksi päiväksi.
Vaikka työ onkin osa-aikaista ja olen niin kutsuttu "tarvittaessa" -mies, olen silti enemmän kuin tyytyväinen. Rahatilanteeni paranee huomattavasti, eikä minun tarvitse elää miehen siivellä.
Sen lisäksi saan tarvitsemaani työkokemusta ja saan samalla tehdä jotain oikeasti fyysistä hommaa sen sijaan, että istuisin päivät pitkät koneen ääressä naputtelemassa akateemista jargonia.

Elättelen kuitenkin edelleen toiveita siitä apurahasta. Jos voisin tehdä töitä kevään ja kesän, pääsisin mahdollisesti ammattikorkeaan suorittamaan niitä pedagogisia ja saisin vielä sen apurahan, jonka voisin ottaa sitten syksyllä, niin tämä vuosi olisikin loppujen lopuksi ihan hyvä.

Minulla ei valitettavasti ole kasipalloa, mutta suurena Star Wars -fanina kaiken sälän joukosta löytyy totuuden kertova Yoda.
Kerropas, Yoda, saanko minä nyt sen apurahan?

Darth Vaderin naama.
Oletan, että se on ei.

Kyllä se kasipallo tietää, kun Yodakin on samaa mieltä.

Nostalgiaa ja naiskuvaa

Viikonloppuna teimme kaveriporukan kanssa kunnon nostalgiatripin ja katsoimme Jules Vernen teokseen pohjautuvan vanhan animaatiosarjan Matka maailman ympäri 80 päivässä. Jaksoja oli vain 26 ja materiaalia vähän reilu 11 tuntia, joten rupeama ei ollut paha. Edes tunnusmusiikki ei alkanut pänniä loppuvaiheessa. Sarja oli aimo nostalgiapaukku, koska sitä tuli katsottua lapsena ensimmäistä kertaa juuri 1990-luvun alussa.
Ja luonnollisesti katsoimme sen suomeksi dubattuna, jotta nostalgia-annos saisi sen viimeisen niittinsä.

En muista, tuliko sitä lapsena huomattua niitä kaikkia pieniä virheitä, jota sarja sisälsi. Sen kuitenkin muistin, että olin jo silloin huomannut Tikon kantaman aurinkokellon koon vaihtelevan jopa häiritsevissä mittasuhteissa. Kun kello alun perin oli melkein puolet Tiko-hamsterin koosta, se kutistui välillä niin pieneksi, että mahtui Tikon ranteeseen.
Tuli mieleen Taru sormusten herrasta -elokuvasarja ja mahtisormuksen pituuttaan muunteleva ketju.

Se, mikä pänni kuitenkin ehkä eniten, oli prinsessa Romyn hahmo.
Romyhan on siis se sarjan ainut naishahmo, muut naiset ovat pelkkiä statisteja. Päähahmot törmäävät Romyyn Intiassa, jossa hänet aiotaan vanhoja perinteitä noudattaen polttaa roviolla edesmenneen miehensä kanssa.
Romy "taistelee" hyvin heikosti tätä kaikkea vastaan ja pyörtyilee ahkerasti roviolla, josta hänet on tietenkin pelastettava ja otettava mukaan.
Seuraavat jaksot Romy on aikakautensa tyypillinen nainen: pelkkä kaunis kuva, objekti, joka myötäilee miehiä eikä saa minkäänlaista aktiivisen toimijan statusta.

Sanon suoraan, etten ikinä ole nähnyt itseäni täysipainoisena feministinä (saan aggressioita muun muassa typeristä naiskuljettajista, jotka ajavat aivan kiinni puskurissa, eivät osaa käyttää vilkkua, eivätkä seuraa ympäristöään. Vastapainoksi täytyy sanoa, että myös keski-ikäiset mieskuljettajat ovat ihan täysin oma rotunsa.), mutta tämä naishahmo kyllä nosti tunteet pintaan niin minulla kuin kaikilla läsnäolijoillakin - joista puolet oli miehiä.

Luonnollisesti on otettava huomioon aika, johon tarina sijoittuu. 1800-luvun lopulla naisten asema oli kaikkea muuta kuin nykypäivää vastaava. Jos esimerkiksi ajattelee Jane Austenin Ylpeyttä ja ennakkoluuloa, niin vaikka päähenkilö Elizabeth on hyvin itsenäinen ja viisas nainen, hän elää aikana, jolloin naisen tehtävä on opetella kirjomaan, keskustelemaan, ehkä soittamaan jotain soitinta ja sitten etsimään itselleen varakas mies, joka suostuu hänet elättämään. Ainut naisille sovelias ammatti oli käytännössä kotiopettajatar.
Joten jos animaatiosarjan tekijät ovat seuranneet yhtään Vernen romaanin ajan naiskuvaa (tunnustan, etten ole vielä lukenut kyseistä teosta, mutta se on lukulistallani), Romyn hahmo on siinä mielessä pätevä.
Mutta silti niin raivostuttava.

Loppujen lopuksi Romysta kuitenkin muodostuu toimija, sillä hänellä on parantajan taitoja, joita hän käyttää hyödykseen Havaijilla. Joten hänestä on jopa jotain konkreettista hyötyä matkalla maailman ympäri.
Lisäksi aivan sarjan lopussa Phileas Fogin ja kumppaneiden saavuttua Lontooseen Romy kosii Fogia. Tätä juonenkäännettä en muistanut ja se tuli aika puun takaa. Ehkä miesten suojelukseen tottunut Romy tunsi, että on aika ottaa ohjat käsiinsä ja pitää huolta, että hän myös pysyy miehen suojeluksessa jatkossakin. Phileas kun ei uskaltanut pyytää tätä vaimokseen, koska kuvitteli vielä tässä vaiheessa olevansa rutiköyhä.

Onneksi tällainen naiskuva on siirtynyt elokuvista jo lähes unholaan. Myös melko konservatiivinen Disney on siirtynyt naishahmoihin, jotka ottavat kohtalon omiin käsiinsä, eivätkä jää odottelemaan sitä prinssiä, joka saapuisi ja veisi heidät linnaansa vaimokseen.
(Tätä kliseetä parodioi Disneyn hieno animaatiota ja tavallista elokuvaa yhdistänyt Lumottu. Suosittelen katsomaan.)
Uusinta Tähkäpäähän perustuvaa animaatiota en ole vielä nähnyt, mutta kuulin sen saaneen kritiikkiä tästä samasta vanhasta seikasta. Pitänee tarkistaa asia. Prinsessa ja sammakko oli kuitenkin positiivinen yllätys, eikä pelkästään siksi, että Disney palasi juurilleen perinteiseen piirrettyyn animaatioon.

Nykyisiä lauantaiaamun piirrettyjä ei tule enää katsottua, mutta uskon, että ne eivät ole mitään verrattuna niihin, mitä omassa lapsuudessani tuli televisiosta tiirattua. Voin kuitenkin toivoa, että niissä esiintyvät tytöt eivät ajattele pelkästään poikia, meikkejä ja vaatteita, vaan haluavat elämältään jotain muutakin.

Loppukommentiksi voisinkin todeta, että niin Jasmine, Belle kuin Mulankin pesevät kaikilla maailman Bratzeilla lattiat ihan sata nolla. Toivottavasti nykypäivän tytötkin tajuavat sen ja hakevat esikuvansa jostain muualta kuin pikkuhamosissaan keikisteleviltä isopäisiltä pusuhuulilta.

Ilmestys - Kirja - NYT!

Nyt se tuli.
Ilmestys nimittäin.
Olin juuri päässyt pari viikkoa sitten kirjoittamasta tutkijaporukan vertaistukiblogiin siitä, että jonkinlaisen murroksen partaalla tässä seistään. Että jossain tuolla tajunnan reunalla kurkkii se vihoviimeinen neronleimaus, jonka tutkimukseni vaatii.
Ja nyt se sitten tuli, tai tarkalleen ottaen se tuli eilen ja se vaati Linda Hutcheonin kirjan Politics of Postmodernism saavuttaakseen ilmestyksen statuksen. Kiitos tästä kuuluu kotimaisen kirjallisuuden määräaikaiselle professorille, joka vinkkasi teoksen minulle perjantain seminaarissa.
(Kiitos ja kumarrus.)
Hämmennyin niin pahasti, että ahmin neljännesosan koko opuksesta ja vielä teki mieli lisää.
Nyt olen lukenut päälle puolet, enkä saa millään tarpeeksi.

Kyse oli siis postmodernismista ja sen suhteuttamisesta Rosan sarjakuviin ja koko tutkimukseeni. Postmodernismi on se avain, jota tarvitsin mimesiksen tueksi. Nyt mimesis ei muodostakaan enää sitä kolikon kääntöpuolta, vaan sen tilalle hivuttautuu postmodernismin käsitys historiallisen ja fiktiivisen kirjoittamisen sekoittamisesta. Ja toisella puolella seisoo fantasia.
Halleluja ja aamen.

Pitää kirjoittaa koko tutkimussuunnitelma uusiksi, mutta sillä ei ole väliä. Tutkimuskysymykset ja -ongelmat eivät sinänsä ole muuttuneet, vaan se teoriapohja, johon nojaan. Nyt analyysini saa tukevan pilarin, johon voi ripustautua.
Nyt kun vielä tulisi se apuraha jostain, niin johan alkaisi Katja kirjoittamaan.