24.11.2014

Paniikkieditointia ja muuta näpertelyä

Vajaa kolme viikkoa väitökseen.

Viime viikko tiivistyi hätäpaniikkieditointiin ja muuhun näpertelyyn. Minulle selvisi edellisenä viikonloppuna, että yliopiston julkaisuyksikkö toivoisi saavansa väitöskirjani haltuunsa nimenomaan viikolla 47, jotta siitä ehdittäisiin painaa tarvittava määrä kopioita. Niin, ja siinä väitöskirjamallipohjassa tietenkin.
Tässä vaiheessa tuli muutama ärräpää, koska eihän tutkimukseni tietenkään ollut missään mallipohjassa. Olin käynyt virallisen koulutuksen aiheeseen liittyen vuonna miekka ja kilpi ja unohtanut koko mallipohjan sen jälkeen.
Totta kai, juuri näinhän se menee. 
Yritin vielä livetä ylimääräisestä työstä sanomalla, että onko sillä niin väliä, kun väitöskirjani tulee vain nettiin?
Kyllä oli. 

Toinen ärräpää pääsi siinä vaiheessa, kun aloin tutkailla mallipohjaa omalla läppärilläni. Jostain syystä Wintoosani Wordi on muka niin muinainen, ettei se osaa muuntaa mallipohjaan siirrettäviä tekstikokonaisuuksia suoraan annettuihin uusiin muotoiluihin, vaan tarjoaa alkuperäistä muotoilua.
Mietin jo viettäväni kaksi vuorokautta yliopistolla, kunnes rakas, fiksu kollegani Essi totesi tyhmälle tutkijalle: ota yliopiston läppäri kotiin.
Roijasin kakkosläppärin kotiin ja vietin kaksi päivää keittiönpöydän ääressä säätämässä väitöskirjaani uuteen mallipohjaan: eniten aikaa meni suorissa lainauksissa, alaviitteissä ja kuvissa - sekä kuvalistan viitteissä.
Oikoluvun ja muun säädön lisäksi väsäsin työhöni myös englanninkielisen abstraktin ja lopun tiivistelmän sekä esipuheen, joka sisältää kiitoksia olennaisille tahoille.

Ottaen huomioon, että tein viimeisiä esitarkastajien ehdottamia korjauksia vielä tiistaina ja palautin editoidun työn torstaina julkaisuyksikköön, olen tulokseen suht tyytyväinen. (Näin taitetun version tänään - näytti aika hienolta ja viralliselta. Mutta voih, kun bongasin jo ainakin kaksi kirjoitusvirhettä!)

Väitöskirjani julkaistaan siis ainoastaan PDF-versiona verkossa. Tämä osin siksi, koska aikataulu. Osin siksi, etten jaksanut ajatella mitään yliopiston julkaisusarjaa. Pääosin siksi, että verkossa se on kaikista helpoiten saatavilla ja nähtävillä halukkaille.
(Mutta sehän ei tietenkään sulje pois sitä, että tutkimus julkaistaisiin myöhemmin jotain muuta kautta vähän populaarimmassa muodossa.)

Viime viikolla työstin myös ensimmäisiä virallisia kutsuja. Facebookista löytyy väitöstilaisuus-tapahtuma ja yksityinen karonkka-tapahtuma. Tällä viikolla lähtevät viimeiset viralliset kutsut yliopiston olennaisille vaikuttajille. Väitöstapahtumaani olen yrittänyt levittää ahkerasti eteenpäin ja sinne on kyllä ilmestynyt kiitettävä määrä osallistujia ottaen huomioon sen, ettei virallinen mediatiedote ole vielä edes ulkona...

Pistin siis torstai-iltana alustavan väitöstiedotteen yliopiston tiedotusporukalle. Sinne pitää laittaa vielä muutama lisätieto (englanninkielinen abstrakti ja julkaisun tiedot), mutta vielä en ole saanut kommentteja tekeleestäni, jota väsäilin jo syksyn Väittelijän viestintä -kurssilla (sopivan raflaavalla otsikolla tietenkin). Ja kuvahan sinne on kuulemma myös saatava.

Kaiken tämän kiireen ohessa käväisin perjantaina ja lauantaina Turussa PPCS-tohtoriohjelman seminaarissa, jossa keskustelimme osuvasti juuri väitöstilaisuudesta ja siihen liittyvistä asioista. Minulle erittäin hyödyllinen oli myös ohjelmaan kuulunut lauantainen väitöstilaisuus, jossa FM Lauri Piispa väitteli kulttuurintutkimuksen oppiaineesta aiheenaan Näyttelijän taide venäläisessä elokuvassa 1907–1919. Vaikka en aiheesta mitään hirveästi tiennyt tai ollut siitä erityisen innostunut, seurasin tilaisuutta kuitenkin mielenkiinnolla. Se palautti mieleen väitöstilaisuuden kaavat ja fraasit ja antoi osviittaa siitä, millaisia kysymyksiä vastaväittäjältä saattaa pärähtää. Raapustelin niitä junassa ylös ja säädin vähän lektioni tynkää eteenpäin.

Tällainenkin tuli postissa viikko sitten. Kolmatta osaa odotellessa kannattaa piipahtaa Adlibriksen sivuilla, sillä sieltä saa myös The Don Rosa Librarya - vielä suhteellisen halpaan hintaan. Tilaan ainakin omani jatkossa juuri sieltä.

Tällä hetkellä kaikki muu kiire estää näihin tutustumisen perusteellisesti ja kaikessa rauhassa. Laskujeni mukaan minulla on tällä hetkellä kaiken kaikkiaan 49 Sarjakuva-Finlandia-ehdokasta yliopiston työhuoneen kaapissa ja tuntuu, että niitä putoilee joka viikko lisää. Valtaosa niistä on onneksi jo luettu, mutta olenkin säästänyt laajimmat teokset viimeiseksi. Vaikka olen vakaasti päättänyt pitää hulppean kolmen viikon joululoman, aion kuitenkin lukea silloin sarjakuvia. Eihän se ole oikeaa työtä, eihän?

(Tästä tulee mieleen aina viime syksy, kun kahlasin materiaalia sarjakuvateoriakurssia varten. Se tarkoitti sopivien ruutuesimerkkien etsimistä eli sarjakuvien lukemista. Siinä sitten kesken kaiken havahduin siihen, että mitä ihmettä, tässähän minä vain luen sarjakuvia jalat pöydällä ja minun piti tehdä töitä!
Sitten: ai niin, tämähän on minun työtäni...)

*****
 
Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä näin painajaista väitöstilaisuudesta.
Minulla ei ollut lainkaan kenkiä ja huusin kaikille, ettei voida aloittaa, koska minulla ei ole mustia kenkiä. Hyvä ystäväni lupasi lainata omansa. Väitin kiven kovaan, että ihan hyvin ehdin hakea ne kotoa, koska ne vain unohtuivat sinne. Ohjaajani yritti patistaa minua harjoittelemaan sisääntuloa ja kävelemistä, kun ihmiset katsoivat ja joku sääti videokameraa. Lasiovien taakse kerääntyi valtavat määrät nuorisoa nauramaan minulle.
Mutta päivähän on väärä, tajusin. "Ei me voida mitään väitöstilaisuutta nyt pitää, kun nyt on väärä päivä - ei ihmiset osaa tänne tulla!" huusin porukalle ja lopulta ohjaajani huokaisi syvään ja antoi periksi. "Hyvä on, ei sinun tarvitse tänään väitellä, kun kerta päivä on väärä."

16.11.2014

Jännän (ja jännityksen) äärellä...

Kuten varmaan jo huomasitte, väitöslupa on tullut ja päivänkin saa jo hihkua ääneen. Virallinen tiedote lähtee myöhemmin medialle, mutta helposti muistettavan päivän 12.12. voi jo nyt merkitä kalentereihin. 
Viimeiset pari viikkoa on mennyt jännityksen ja ahdistuksen sekaisissa merkeissä. Ensin piti jännätä esitarkastajien lausuntoja. Ne viipyivät pitempään kuin olisin toivonut ja mietin jo, että eivät ne suosittelekaan mitään väitöslupia, vaan koko työ on ihan epäonnistunut. Ja hetken kuluttua tajusin, että ei se nyt voi ihan susi olla, kun tein kaikki toivotut korjaukset ja vähän ylimääräistäkin.

Lausunnot tulivat lopulta maanantaina 10.11. ja molemmat puolsivat väittelylupaa. Piti istuutua lattialle ja huokaista syvään. Pahin oli takana. Tästä huolimatta molemmat esitarkastajat olivat listanneet sievoisen määrän pieniä tarkennuksia ja korjauksia, joihin toivoivat minun paneutuvan ja saattavan niiden avulla väitöskirjan lopulliseen muotoonsa. Eli ei puhettakaan, että tässä ehtisi lepäillä laakereillaan. Tässä viimeistellään väitöskirjaa siihen asti, kunnes julkaisuyksikkö sen tahtoo käsiinsä.

Hieman viivästyneet lausunnot johtivat myös siihen, ettei väittelylupa-asiani ehtinyt 12.11. järjestetyn tiedekuntaneuvoston kokouksen asialistalle. Mutta koska keinot ovat monet ja yliopisto haluaa mahdollisimman monta tohtoria ulos tänäkin vuonna, väitösasiani meni suoraan itse dekaanin päätettäväksi ja hänen päätöksellään tässä sitten mennäänkin. Tieto asiasta tuli torstaina 13.11. ja ehkä hieman virnuilin typerästi tuntemattomille koko loppupäivän. Opetuksen sain sentään vietyä kunnialla läpi, vaikka teki mieli pomppia luokkahuoneeseen ja kiljua KÄÄK.

Toinen jännityksen aihe oli sali. Koska tuona samaisena perjantaina sattuu olemaan kahden eri tiedekunnan tenttipäivä ja yksi toinenkin väitös, ei tarpeeksi isoa salia tuntunut löytyvän mistään. Lisävaikeuksia tuotti se, että toinen ohjaajistani on pahasti sairastunut yliopiston homeongelmien vuoksi, eikä kykene olemaan missä tahansa salissa. Siellä taidettiin tiedekunnan toimistossa hieman siirrellä luentoja, jotta saatiin tulevalle ankkatohtorille tarpeeksi iso sali...

Ja tosiaan: vaikka minulla ei olisikaan mitään viimeistelyjä ja korjauksia tehtävänä, ei tässä ehdi hirveästi huokaista. Väitösaikatauluni on suht ripeä, sillä luvan saannin ja päivän välillä on eroa vain kuukausi. Tavallisesti se on enemmän. Nyt on selvitettävä yliopiston julkaisuyksikön tila, eli milloin he viimeistään tarvitsevat valmiin materiaalin (johon on tietenkin lisättävä englanninkielinen abstrakti ja lopun tiivistelmä). Verkkoon väitöskirjani pitäisi tulla 10 päivää ennen väitöstilaisuutta, jotta halukkaat pääsevät siihen tutustumaan. Sitten pitää hoitaa tiedote, kutsut, kirjoittaa lektio, kiitospuheet, suunnitella karonkan ohjelma ja tarjoilu ja ainakin ostaa oikeanlaiset kengät väitöstilaisuutta varten. Puhumattakaan siitä, että minulla on vielä väitösviikolla viimeiset opetukset!

Koko tämän parin viikon ajan olen yrittänyt hokea itselleni omaa mantraani: asioilla on taipumus järjestyä. Ja kyllä ne näyttävät niin tekevän. Alkaa tuntua jo ihan hyvältä, vaikka olen varma, että viimeisellä viikolla saatan olla jo hieman hermoraunio. Mutta nyt - ei muuta kuin organisoimaan.

© Disney

15.11.2014

Väittelylupa ja väitöstilaisuus!

© Disney
Täten ilmoitan, että FM Katja Kontturi on saanut dekaanin päätöksellä väittelyluvan. Väitöstilaisuus järjestetään perjantaina 12.12. klo 12 Jyväskylän yliopistossa (Seminaarinkatu 15), Historica-rakennuksen salissa H320 (3 krs). 

Vastaväittäjänä toimii yliopistonlehtori, FT Merja Polvinen Helsingin yliopistosta.

Ja aiheenahan oli Don Rosan Disney-sarjakuvat postmodernina fantasiana.

Väitöstilaisuus on julkinen ja avoin kaikille halukkaille. Tervetuloa!

11.11.2014

Yhteishaastattelu Rosan kanssa

Lauantaina se sitten lopulta julkaistiin: allekirjoittanut esiintyi 8.11. Keskisuomalaisessa yhteishaastattelussa Don Rosan kanssa. Alla lehtijuttu kokonaisuudessaan.

(Tällä viikolla ollaan jännän ja ahdistuksen äärellä. Palaan asiaan toivottavasti loppuviikosta, kun tiedän hieman enemmän.)


28.10.2014

Helsingin kirjamessut - viikonloppu Don Rosan avustajana

Kun Don Rosa kävi edellisen kerran Suomessa huhtikuussa promoamassa Tuomas Holopaisen The Life and Times of Scrooge -levyä, ehdimme tavata ainoastaan erittäin pikaisesti hotellin aulassa. Tämä taisi jäädä harmittamaan molempia, sillä sovimme hetimiten tapaamisen Helsingin kirjamessuille ja lupasin, ettei minulla sillä kertaa ole koulutusviikonloppua tai muita pakollisia menoja.

Ja kun Aku Ankan väellä ei ollut mitään sitä vastaan, tämä tutkija päätyi Don Rosan viralliseksi avustajaksi. Kyllä, minähän se siellä instagramiinkin päätyneissä kuvissa istun nimmarointitilaisuuksissa Donin vieressä ja avustan kieliongelmien yllättäessä ja sujuvoitan kirjapinojen etenemistä, jotta kaikki halukkaat saivat ainakin sen nimikirjoituksen.

Tapasimme Rosan kanssa ennen yleisöesiintymistä noin neljän jälkeen perjantaina, sillä Keskisuomalaisen toimittaja oli onnistunut saamaan meille yhteishaastattelun, jossa Rosa kommentoi uuden kokoelman, Ankkalegendat 1, Kielletyn laakson tarinat ja muita sarjakuvia -teoksen sarjakuvia ja mitkä Barksin tarinoista olivat hänelle merkittävimpiä. Puhuimme myös tutkimuksestani sekä faniudesta. Kunhan lehtijuttu ilmestyy Keskisuomalaisessa, skannaan sen tänne luettavaksi.  
Lavalla Don Rosa. Paikalla jokunen fani.
Rosa puhui perjantaina puoli kuudelta Aleksis Kivi -lavalla suhteestaan Carl Barksin sarjakuviin ja niiden merkityksestä hänen uransa kannalta. Mukana oli paljon faneille varsin tuttua asiaa ja huomautuksia suomalaisten faniuden poikkeuksellisuudesta. Juuri Saksan kiertueelta saapunut Rosa kertoi, miten häntä harmittaa, että siellä, missä hänellä on eniten faneja, hänellä on heille vähiten aikaa. Kun Saksassa hän ehti piirtää halukkaille, Suomessa jonot ovat niin valtavia, että fani voi olla tyytyväinen nimikirjoitukseen ja kädenpuristukseen, josta Rosa ei suostu luopumaan, vaikka kiire olisi millainen.
Haastattelijana Aku Ankan päätoimittaja Aki Hyyppä
Suurena chilin ystävänä ja kasvattajana tunnettu Rosa yllätti fanit heittämällä viimeiset mukanaan tuomat chilinsä nopeimmille halukkaille. Tätä edelsi painava varoituksen sana: suurin osa chileistä oli lajikkeiltaan maailman tulisimpia. Syömistä ei suositella...
Huima nimmariurakka alkoi vähän vajaa kuusi Sanoman Aku Ankka -osastolla. Jono oli melkoinen ja tahtia piti pitää yllä, jotta kaikki halukkaat saisivat nimikirjoituksen ja rohkeimmat myös kuvan yhdessä idolinsa kanssa. Omistuksia ei jaettu, mikä aiheutti pientä pettymystä, mutta tilanne ymmärrettiin kyllä. Rosa oli myös tarkka reiluudesta: sääntöjä ei muutettu kesken kaiken. Jos aikaisemmat olivat saaneet maksimissaan kolme nimikirjoitusta, niin saivat myös seuraavat. Olit sitten jonottanut kolme tuntia tai viisitoista minuuttia, sinua kohdeltiin samalla tavalla.
Ensimmäinen rupeama ohi perjantailta.
Illalliseksi kevyt sushi-buffet kalaa rakastavan Donin mieliksi.


Olin varautunut toimimaan nimmariavustajana vain Helsingin kirjamessuilla, mutta Don pyysi minua mukaan myös Tampereelle. On kuulemma mukavampi olla sen valtavan fanijoukon edessä, kun ei joudu olemaan aivan yksin. En uskonut, että missään vaiheessa joutuisin hätistelemään pettyneitä faneja pois, mutta huomasin kyllä, että pöydän molemmilla puolilla ujosteltiin kohteliaisuuksien johdosta ja koettiin hämmennystä: fanit siitä, että tapasivat idolinsa, Rosa siitä, miten häntä ylistettiin.

Tampereen ensimmäinen etappi oli Suomalainen kirjakauppa klo 11. Aki Hyyppä haastatteli Rosaa ensin lyhyesti, jonka jälkeen jonotusnumeroilla varustetut fanit pääsivät hakemaan nimikirjoitukset uusiin ja myös vanhoihin teoksiin. Suomalaisen nimmarituokiota ei ollut varmaan mainostettu niin runsaasti kuin illemmalla ollutta Sokoksen keikkaa, joten ihmismäärä oli huomattavasta pienempi. Se mahdollisti halukkaille uudelleen jonottamisen: jos sinulla oli aikaa odottaa, kierros aloitettiin alusta ja nimikirjoituksen lisäksi mukaansa sai omistuskirjoituksen. Tässä apu oli tärkeää, jotta Rosa sai kirjoitettua kunkin suomalaisen nimen oikein kansilehdelle. Opin nimittäin sen, että hän työskentelee jäljentämistaktiikalla: myös englantilaiset nimet on nopeampi ja helpompi kirjoittaa ensin paperille ennen omistuskirjoitusta, sillä Rosan mieli saattaa askarrella samaan aikaan ihan jossain muissa asioissa. 

Suomalaisen kirjakaupan tilaisuuden päätti historiallinen hetki: kolme kertaa jonottanut kärsivällinen fani Aku Ankka -t-paidassa sai piirroksen. Oikean, upean piirroksen Klondiken ajan Roopesta. Tilanne oli yhtä aikaa kadehdittava ja mahtava. 

Tampereen aamupäivän epämiellyttävin tilanne oli outo radiotoimittaja, joka ei selvästikään ollut täysin perillä siitä, ketä tuli haastattelemaan. Hän kysyi outoja kysymyksiä ja lopulta nimmarinjakotilaisuuden alettua kiilasi jonon kärkeen. Olimme kumpikin erittäin pettyneitä hänen käytökseensä.
Sokokseltakin selvittiin - ja yksi julisteista lähti mukaan.
Tampereen Sokoksella kolmen aikaan olikin sitten huomattavan isompi määrä ihmisiä kuin kirjakaupassa. Jono kiersi ja kaarsi kirjoituspisteen ympäri ja kuulemani mukaan ainakin 400 ihmistä oli saapunut paikalle katsomaan arvon ankkapiirtäjää. Kiire oli vielä kovempi kuin perjantaina messuilla, mikä puolestaan tarkoitti sitä, ettei Don ehtinyt poseeraamaan kunnolla kuvissa. Ylitimme varatun ajan kahdellakymmenellä minuutilla, jotta ne, joille oli nimikirjoitus luvattu, saivat haluamansa. Täytyy kyllä sanoa, että on se häkellyttävää saapua paikalle valtavien aplodien keskelle ja istahtaa siihen Don Rosan viereiselle penkille...

Tampereen päivän reissu oli rankka, mutta kaikin puolin antoista. Koko viikonlopusta voisi todeta sen, mitä Rosa sanoi Sokoksen ystävälliselle henkilökunnalle: jos hän voi niinkin pienellä eleellä kuin oman nimensä kirjoittamisella tuottaa iloa ihmisille, niin miksi hän ei tekisi sitä? Se tekee hänet iloiseksi. (Ja myös ne sadat muut ihmiset, joiden hymyjä, fanityttömäisiä kiljahduksia ja pientä pomppimista oli mahtavaa katsella. Pienten poikien jännityksestä vakavat naamat sulivat valtavaan hymyyn, kun vasta ostetussa kirjassa komeili paksulla tussilla oman idolin nimikirjoitus.)
Takaisin Helsinkiin ja Aku Ankan osastolle
Sunnuntaiaamuna elin vielä täysin kesäajassa, minkä takia olimme ystäväni kanssa ajoissa messuilla. Ehdinkin sitten kaikessa rauhassa kiertää messuja ostosten merkeissä ennen viimeistä rupeamaa. Mukaan tarttui kaksi joululahjakirjaa, miehelle tuliaisiksi Frank Herbertin Dyyni-sarjan osat 2 ja 3 (kovakantisina!) sekä Tad Williamsin Taru kolmesta miekasta -sarjan viimeinen puuttuva osa 11 eli Varjojen vanki, Catel & Bocquetin sarjakuvaromaani Kiki - Montparnassen kuningatar sekä toivottavasti hyödyllinen Aino Kontulan Opettajan selviytymisoppi. Hirvittävän paljon jäi näkemättä ja kokematta, enkä esimerkiksi ehtinyt metsästää haluamaani Magdalena Hain Susikuningatar-kirjaa. Mutta kyllä se vielä hyllyyn päätyy...
Don, Tuomas, Aki ja kultalevyt
Minulla oli tapaaminen kahdeltatoista Sanoman pisteellä, koska olin saanut jo perjantaina kuulla, että Tuomas Holopainen on saapumassa paikalle. Holopainen toi sekä Rosalle että Aku Ankan toimitukselle upeat kultalevyt The Life and Times of Scrooge -albumista. Samalla Don esitteli minut ja Tuomaksen toisilleen (sain hillittyä fanityttökiljahduksen), mitä hän ei ollut ehtinyt tehdä huhtikuussa. Tuomas oli erittäin kiinnostunut väitöskirjastani ja koska se on tekijälleen kuin oma lapsi, en ehtinyt edes huomata paasaavani ummet ja lammet aiheestani ja kutsuin Holopaisen jo väitöstilaisuuteenikin. Olin niin suunnitellut kehuvani hänen levyään ja miten pidin hänen sävellystyöstään ja tuotannostaan noin yleensäkin ja sitten suustani tulee ulos vain väitöskirja sitä ja tätä.
Kolme fania: muusikko, tutkija ja sarjakuvataiteilija. Arvatkaa, ketä jännitti?
Viimeinen kolmen tunnin nimmarointisessio meni sujuvasti, eikä ihmisiä ollut paikalla läheskään niin paljon kuin perjantaina. Missään vaiheessa jono ei päättynyt, mutta kärsivällisimmät suuntasivat jonon päähän uudestaan ja saivat myös omistuskirjoituksen. Rosalta kysyttiin useaan otteeseen, eikö hänen ranteensa kipeydy, mutta vastaus oli aina sama: hän on parhaimmillaan tehnyt tätä 11 tuntia (!) putkeen ja siihen sisältyi myös piirustusten tekoa. Pari kolme tuntia ei tunnu yhtään missään. (Ja sitä paitsi hän ei liikuta rannetta, vaan olkapäätään - siksi nimmareista tulee niin isoja.)

Yllättävän useaan otteeseen jouduin sanomaan jonottajille, etteivät he saa käsissään olevaan teokseen nimikirjoitusta. En tiedä, oliko kyseessä tietämättömyys, vai mikä, mutta todella monet olivat tarjoamassa Aku Ankan taskukirjaa, Carl Barks -kokoelmaa tai jopa Kari Korhosen uutta albumia nimikirjoitusta varten. Ihmiset kuitenkin ymmärsivät nopeasti, että eihän taiteilija suostu muiden töitä signeeraamaan, joten he ottivat paperit kouraansa ja saivat siihen toivomansa nimikirjoituksen. Parhaimmillaan metsästin joulukokoelmassa olevaa yhtä Rosan tarinaa, jotta Rosa sai nimmaroitua edes sen oikean sivun, johon oli luovuuttaan käyttänyt.

Sunnuntaina minulla oli onneksi hyvä piirustuslehtiö mukanani. Hätätapauksissa otin siitä sivuja niille pettyneimmille pienille fanipojille ja -tytöille, joilla ei ollut yhtään paperia mukana, jotta he saisivat edes sen nimikirjoituksen. (Ja sen verran laadukasta paperia olikin, että saatte laittaa ne kunnon kehyksiin sitten...)

Rosa raapusti nimeään tuttuihin albumeihin, useampiin Kootut -sarjan teoksiin ja muutamiin kansikoteloihin, julisteisiin, Aku Ankka -lehtiin ja jopa kreikkalaisiin, italialaisiin ja ruotsalaisiin lehtiin. Ja aina hän jaksoi muistuttaa ensimmäisen, ruskeakantisen Roope Ankan elämä ja teot -albumin omistajille, että käykää ostamassa uusintapainos. Hän ei kieltänyt vanhan hävittämistä, vaan kertoi, ettei hänellä ollut mitään kontrollia sen sisältöön. Siinä on paljon väritysvirheitä, sisältövirheitä ja jopa hänen taidettaan on poistettu (esim. ensimmäisen sivun alareunasta Roopen kakkuloiden läpi kuuluisi näkyä silmät). Uudempi painos on uskollisempi taiteilijan omalle näkemykselle, mistä Rosa oli todella tarkka.

(Tässä vaiheessa kirjoitin itselleni mentaalisen muistilapun käydä hankkimassa se uudempi versio itsellenikin...)

Joissain tilanteissa Rosan tuntema ärsytys Disney-yhtiötä kohtaan näkyi siinä, miten hän nimmaroidessaan ruksi Walt Disney -nimen yli ja korosti sen sijaan omaansa. Ja miksi ei? Eihän Walt Disneyllä ollut mitään tekemistä sarjakuvien kanssa...

Useat fanit saivat myös kutsun amerikkalaisille sarjakuvafestivaaleille. Siellä kun Rosalla on aikaa vaikka koko päivän ajan jututtaa fanejaan ja piirtää heille niitä kadehdittuja, omistuskirjoituksin varusteltuja taideteoksia.
Työt on tehty ja hommat hoidettu
Viikonloppu oli kaikin puolin aivan mahtava ja jotenkin häkellyttävä tajuta, että mihin tämä pieni fanityttö on päätynytkään. Omia hienoja hetkiä oli kuulla, miten jonossa oli supistu siihen malliin, että minut oli tunnistettu, tai että joku fani yllättäen moikkaa minua ja kiittää blogistani. Sain omistuskirjoituksen omaan The Life and Times of Scrooge -levyyni, tutustutin ystäväni Don Rosaan ja toinen, matkaseuranani ollut ankkafani sai sekä valokuvan että nimikirjoituksen. Kassiini survottiin myös Betoniporsas-yhtyeen levy, jonka kansikuvan Rosa on muinoin piirtänyt sekä uusi Aku Ankka -t-paita kiitokseksi. Aki Hyypän kanssa juonimme jo ankka-aiheisia suunnitelmia ensi vuodelle, koska se on Rosan juhlavuosi: hän tuli ensimmäistä kertaa Suomeen 20 vuotta sitten.

Vaikka en ujona ja tyypillisenä suomalaisena vieläkään uskaltanut vaivata Rosaa piirros-pyynnöllä, annoin hänelle virallisen väitöskutsun. Pelkkä tieto siitä, että joku väittelee tohtoriksi hänen töistään olisi Donin omien sanojen mukaan vierailun arvoista, mutta ei hän valitettavasti kuitenkaan pääse tulemaan paikalle.

Kirjamessuilta lähti väsynyt, mutta varsin onnellinen tutkija kotipuoleen. Mukanaan kaiken lisäksi kaksi kassillista Sarjakuva-Finlandia-ehdokkaita.

15.10.2014

Sarjakuva-Finlandian valintalautakunnassa


Kuva lainattu osoitteesta http://www.sarjakuvafinlandia.fi/media/
Jes, nyt sen voi jo sanoa ääneen!

Olen maaliskuusta asti pantannut hiljaa luottamustehtävääni vuoden 2015 Sarjakuva-Finlandia-palkinnon esiraadissa. Sarjakuva-Finlandian sivustolta lainattua:
Sarjakuva-Finlandia-tunnustuspalkinto myönnetään kotimaiselle tekijälle yksin tai yhdessä toisen osapuolen kanssa tekemästä ansiokkaasta sarjakuvateoksesta. Ehdokkaaksi voi esittää omakustannetta tai kustantajan kautta julkaistua suomen- tai ruotsinkielistä albumia. Myös muun kielisiä albumeita voidaan hyväksyä ehdokkaaksi, jos valintalautakunta niin päättää. Palkinto on albumikohtainen.
Minä ja kolme muuta sarjakuva-alan harrastajaa ja asiantuntijaa pääsemme tutustumaan tänä vuonna julkaistuihin suomalaisen sarjakuvan uusiin teoksiin ja valitsemaan niistä maksimissaan ne kymmenen merkittävintä, joista vielä nimeämätön kulttuurialan nimi valitsee palkinnon saajan ensi vuoden Tampere Kupliissa.

Tässä vielä lehdistötiedote tutustuttavaksi.

14.10.2014

Don Rosa Helsingin kirjamessuilla! (viimeisin tieto!)

Kuva sivustolta http://kampanjat.positiivarit.fi/donrosa/

VIIMEISIN TIETO!

Don Rosa saapuu Suomeen markkinoimaan uutta Kielletyn laakson tarinat -kokoelmaa, joka aloittaa Sanoma Magazinesin julkaiseman uuden Barks / Rosa -sarjan. Tässä sarjassa nähdään Carl Barksin alkuperäisiä sarjakuvia, joihin Rosa on kirjoittanut jatko-osan.

Rosa nähdään Helsingin kirjamessuilla perjantaina 24.10. klo 17.30 Aleksis Kivi -lavalla haastateltavana uuden teoksen tiimoilta puolen tunnin ajan. Tämän jälkeen Rosa signeeraa Sanoman osastolla (6d101) klo 18-20.


Rosan nimmaroi myös sunnuntaina 26.10. klo 13-16 samalla Sanoman osastolla.

Rosa piipahtaa myös Tampereen Sokoksen kirjaosastolla, toisessa kerroksessa lauantaina 25.10. klo 15 alkaen. Haastattelun jälkeen Rosa signeeraa kirjojaan!

9.10.2014

Fyysikkoja sarjakuvaluennolla

Viime keskiviikon (1.10.) genreluennollani pyörähti Jyväskylän ylioppilaskunnan lehden Jylkkärin päätoimittaja, valokuvaaja ja kaksi eksyneen näköistä fyysikkoa. Tarkoituksena oli tutustuttaa järvellä toisistaan erotetut humanistit ja luonnontieteilijät toistensa aloihin vierailemalla fysiikan ja kirjallisuuden oppiaineen luennoilla. Ja yllättäen sitä päädyttiin minun sarjakuvaluennolleni. Kiltisti ja hiljaa ne siellä nurkassa istuivat, kun eivät oikein muualle mahtuneet ja tutkivat underground-sarjiksia, supersankareita ja Aku Ankkoja samalla tavalla kuin luennolle normaalisti kuuluvat humanistit. Viittailivat jopa välillä, kun kyselin, kuka on mitäkin mieltä mistäkin genrestä. Kati Kovácsin Karu selli taisi olla pojille suurin järkytyksen aihe, vaikka tunnilla käytiin läpi muun muassa Tom of Finlandia.

Artikkeli löytyy nyt Jylkkärin kotisivuilta sekä paperilehdestä. 

Ja siihen, ettei sarjakuvaluennoista ole käytännön hyötyä elämässä: kuvanlukutaito ja medialukutaito? Sarjakuviin voi sisältyä sellaisia piilomerkityksiä, parodiaa ja pahimmassa tapauksessa propagandaa, joten henkilön, joka ei ymmärrä sarjakuvan merkkikieltä saati muita kerrontatapoja, on hankala ymmärtää sen välittämää viestiä.

Mutta eipä sillä: viime vuonna samaisen kurssin jälkimainingeissä kuulin laitoksen palautepäivän jälkeen, että joku oli ollut aivan pöyristynyt siitä, että tällaistakin opetetaan kirjallisuuden oppiaineessa. 
Millähän vuosikymmenellä sitä eletään?
Turhaan ne ylioppilaskokeiden tekijätkin sinne äidinkielen ylioppilaskokeisiin ovat kahtena peräkkäisenä keväänä sarjakuva-analyyseja tunkeneet.