Fragile Subjects - Lapsuudentutkimusta Turussa

Päivitys viime viikon konferenssista on hieman viivästynyt alkaneiden opetuskiireiden takia. Ehkä tästä piakkoin pääsisi taas jatkamaan tutkimukseen liittyvien asioidenkin parissa.

Turun yliopistolla järjestettiin siis 19.-20.8. kaksipäiväinen lapsuudentutkimuskonferenssi Fragile Subjects - Childhood in Literature, Arts and Medicine. Tuo taiteen ja lääketieteen yhdistäminen saattaa ensilukemalta vaikuttaa oudolta, mutta ainakin itse näin linkittymisen heti esimerkiksi kirjallisuus- ja kuvataideterapiaan. Toisaalta konferenssissa ei kokoontunut ainoastaan joukko humanisteja, vaan konferenssi oli varsin poikkitieteellinen: oli sosiologiaa, psykologiaa, lääketiedettä, historioitsijoita, yhteiskuntatieteilijöitä - ja yksi sarjakuvatutkija eli minä. Olo oli kieltämättä hieman irrallinen, vaikka joukkoon kuului myös kuvakirjoja ja pelejä tutkivia kollegoita. Huomasin myös konferenssin avausseremoniassa piirteen, johon en ollut törmännyt spefi- enkä sarjakuvakonferensseissa: valtaosa tutkijoista oli naisia. Lapsuudentutkimus on kuulemma tyypillisesti naisvaltainen tutkimusala, mikä oli hieman hämmentävää, kun on tottunut siihen, että konferensseissa tapaa aika tasapuolisesti miehiä ja naisia.

Minulla oli Alfred Kordelinin säätiön myöntämä matka-apuraha, joka kattoi tämän reissun ja kesäisen Archipelaconin. Vaikka tämä konferenssi ei ollut täysin omaa alaani, odotin tapahtumaa varsin suurella innolla ja valmistauduin esitelmääni keräämällä materiaalia DCML:n ystävällisten ankistien avustuksella.

Konferenssissa oli viisi sessiota, joissa kussakin oli 3-4 paneelia, mikä tarkoitti tätä tyypillistä valinnanvaikeuden ongelmaa. Päädyin kuitenkin etenemään turvallisissa vesissä, mikä tarkoitti lastenkirjallisuuden ja visuaalisen kulttuurin paneeleita ja jätin traumat ja lääketieteen sikseen. Yhden traumaattisia lapsuuksia käsittelevän paneelin päädyin kuitenkin katsomaan ihan vain siksi, josko sillä pääsisin hieman virittäytymään tulevaan hankeprojektiini. (En päässyt, päädyin ajattelemaan liikaa lasten itsemurhia.)

Ensimmäisen päivän esitelmistä odotin eniten Safiullina Alexandrovnan paperia Beatrix Potterin saduista. Otsikko "Tricksters and Criminals in Beatrix Potter's Tales" lupasi paljon, joten pettymys oli sitäkin suurempi, kun esitelmä paljastui lähinnä matemaattisiksi taulukoiksi siitä, miten paljon mitäkin ilmiötä esiintyy Potterin lastenkirjoissa ja miten. Konkreettiset esimerkit jäivät niin lyhyiksi, ettei aiheeseen päässyt oikein sisälle. Ja sitten kuulin Alexandrovnan olevan nimenomaan kirjallisuudentutkija, joten hän ei ota huomioon ollenkaan kuvia. En ymmärtänyt tätä suhtautumista lainkaan: kyllähän sitä olisi melkein pakko reagoida kuviin, jos kerran tutkii kuvitettuja lastensatuja... Ehkä Alexandrovna ottaa kuvat huomioon, jos tekee jatkotutkimusta. Esitelmä pohjautui nimittäin hänen graduunsa.

Professori Marika Nikolajevan keynote

Konferenssin odotetuin anti oli itselleni yksi kolmesta kutsuvieraasta, Cambridgen professori Maria Nikolajeva, jonka väitöskirja The Magic Code oli omani päälähteitä teoriakirjallisuuden osalta. Varauduin hillittömään akateemiseen fanitukseen, mikä olisi varmaan paisunut yli, jos professori Nikolajeva olisi puhunut vähääkään lastenkirjallisuuden fantasiaan liittyvistä asioista. Nikolajevan keynote-esitelmä oli kuitenkin otsikoitu "Cognitive-Affective Engagement with Disability in Contemporary Young Adult Fiction." Käsitellyt teokset kuulostivat erittäin mielenkiintoisilta, mutta niiden nimet vilahtivat ohi niin nopeasti, etten ehtinyt kirjoittaa niitä ylös. (Tämän takia Powerpoint on hyvä asia, vink vink.)

Ensimmäisen päivän päätteeksi järjestettiin perinteinen konferenssi-illallinen Hus Lindmanilla, jossa olin käynyt kerran aiemmin PPCS-seminaarin yhteydessä. Konfesenssi-illalliset ovat varsin rentoja ja vapaamuotoisia tapahtumia, vaikka joidenkin (kuten tämän) alussa saattaa olla tervetuliaismaljat ja jonkin tahon tervehdys. Osallistun kuitenkin illallisiin lähes poikkeuksetta, koska niissä A) on usein aivan laittoman hyvää ruokaa, ja B) se on varsin oiva tilaisuus tutustua ihmisiin ja verkostoitua. Fragile Subjects ei tehnyt poikkeusta kummallakaan osastolla. Päädyin muun muassa selittämään amerikkalaiselle kollegalle Muumien mahtavuutta ja mitä suomalaista kannattaa viedä mukanaan tuliaisina (tietenkin niitä Muumeja ja Fazerin suklaata). Tutustuin myös pariin suomalaiseen kollegaan, joista toinen tutkii lasten kuvakirjoja.

Torstaiaamun visuaalista kulttuuria käsittelevä paneeli sisälsi kaksi mielenkiintoista esitelmää: Sanna Quickin musiikkia ja äänimaisemia Pelikaanimies-elokuvassa katsastava paperi sekä Ville Sirkiän esitelmä siitä, miten Pikku Kakkosesta tuttu Nukkumatti-animaatio (Unser Sandmännchen) rakentaa lapsuutta. Siinä oli varsinkin meille suomalaisille melkoinen nostalgiapaukku, jolla kyllä pysyi hereillä aamuyhdeksältä alkaneessa sessiossa.

Sanna Quick ja katsauksen päätelmät

Ville Sirkiä näyttää, miten Nukkumatti vieraili myös Lapissa

Yksi ehdottomasti kiinnostavimpia esitelmiä oli kahvitauon jälkeisessa kirjallisuuspaneelissa ollut, jyväskyläläisen kollegani Susanne Ylösen esitelmä "The Cute Little Monster", jonka aiheena oli lastenkirjallisuuteen hiipinyt ilmiö söpöiksi tehdyistä hirviöistä. Ylönen pohti, mitä tarkoitusta tämä "cutification" palvelee ja onko se enemmän aikuisille kuin lapsille suunnattu ilmiö. Odotan Susannen väitöskirjaa suurella innolla.

Hirmuisen söpöjä hirviöitä Susanne Ylösen esitelmässä.

Oma esitelmäni oli konferenssin viimeisessä sessiossa, jossa käsiteltiin lapsia visuaalisissa kulttuureissa. Session paikka oli sinänsä konferenssin järjestäjiltä aika fiksusta valittu, sillä tuohon aikaan iltapäivästä (ja koko konferenssista) porukka alkaa yleisesti olla melko nuutunutta. Kun on vuorossa neljän esitelmän putki, on hyvä olla visuaalista materiaalia, johon yleisö voi kiinnittää huomionsa. Ainakin pysyivät hereillä.

Visuaaliseen kulttuuriin oli saatu mahdutettua esitelmät valokuvista, Roald Dahlin lastenkirjoista, sarjakuvista ja videopeleistä. Sanna Lehtonen piti päivitetyn version Archipelaconin akateemisessa osiossa pitämästään esitelmästä, joka koski Child of Light -videopelin arvosteluja ja vastaanottoa. Natalia Kokoshnikovan esitelmässä kiinnostavaa oli se, miten kuva ja teksti toimivat Dahlin kirjoissa erottamattomina: kirjailija itse tekee käsikirjoitusvaiheessa suunnitelmia siitä, mitkä kohdat hän haluaa näyttää kuvina, ja jättää näin ollen tekstin kokonaan pois. Hänen vakiokuvittajalleen Quentin Blakelle jää sitten työ kuvata Dahlin visiot.

Oma esitelmäni otsikko oli "From Brats to Woodchucks: The Representation of Huey, Dewey and Louie in Disney Comics." Puhuin siis siitä, miten ankanpoikien kuvaus on muuttunut Al Taliaferron kuvittamasta ensiesiintymisestä tähän päivään. Esimerkkejä hain Taliaferron lisäksi tietenkin Barksilta ja Rosalta. Minulla oli valtavasti materiaalia ja koko konferenssin ajan keksin uusia, täydentäviä asioita, jotka piti ottaa huomioon, kuten eri aikakausien kulttuurinen konteksti eli muun muassa Comics Code ja miten 1950-luvulla suhtauduttiin lapsiin ja sarjakuviin. Jouduin karsimaan huikeasti materiaalia ja esimerkkejä pois ja pelkäsin, etten sittenkään ehdi puhua kaikesta siitä, mitä olisin halunnut. Kokonaisuudessaan esitelmä meni kuitenkin varsin mukavasti, varsinkin kun ottaa huomioon sen, että yleisössä oli - kukas muu kuin - itse Maria Nikolajeva.

Sain paljon kysymyksiä ja kommentteja, vakioina tietenkin "miksi Aku on niin suosittu", mutta myös uusia ja tärkeitä huomioita siitä, miksi Tupu, Hupu ja Lupu ovat nimenomaan sukulaispoikia, eivätkä Akun omia poikia, ja että miten ankanpoikien syntyaika ja tämän ajan perhekäsitys voivat vaikuttaa asiaan omalla tavallaan.

Kun kahden tunnin mittainen paneeli oli ohi, paneelia vetänyt David Linton totesi meille, että tämä oli ehdottomasti konferenssin paras sessio. Se ainakin lämmitti mieltä.

Toivottavasti konferenssin järjestäjät suunnittelevat julkaisun tekemistä. Jos eivät, haluaisin joka tapauksessa kirjoittaa esitelmäni pohjalta laajemman artikkelin.

 

Esitelmää odotellessa ollaan aina vähän jännän äärellä.

Kaksipäiväinen konferenssi oli kaikin puolin varsin onnistunut paketti. Konferenssin hintaan kuuluneet lounaat Upseerikerholla olivat maittava ja kahvitauot ansaitsevat erityiskiitosta pituudellaan (puolessa tunnissa ehtii sekä juoda kupposen että seurustella ja siirtyä seuraavaan saliin) ja kerrassaan herkullisilla pullillaan.

Sain uusia tuttavuuksia ja pääsin kiittämään professori Nikolajevaa hänen väitöskirjastaan. Tämä nolona tokaisi, että lue jotain tuoreempaa, mistä ymmärsin, että jokainen tutkija etenee urallaan jossain vaiheessa siihen pisteeseen, että menneisyyden tutkimukset alkavat tuntua perusteluiltaan ja tulkinnoiltaan vanhoilta ja noloilta. 

En ehtinyt jäädä pitkään seurustelemaan konferenssin päätyttyä viiden jälkeen, kun piti ehtiä kuuden junalla kohti Jyväskylää. Turusta jäi hyvä mieli, kuten aina. Ja kohtahan sinne pitää lähteä taas takaisin...

Aku Ankka - keskivertoamerikkalainen?

Tilasin Peter Schilling Juniorin teoksen Carl Barks' Duck. Average Americanin (2014) tässä loppukeväästä Adlibriksestä. Hinta ei ollut kallis ja mikä tahansa Disneyn sarjakuvista kertova tietokirja on aina luksusta. Niitä on olemassa aivan liian vähän. Lukaisin sen nyt junassa matkalla Turkuun (nimenomaan lukaisin - sivuja on kokonaisuudessaan 122, josta 10 on lähteitä ja liitteitä) ja ajattelin sanoa siitä muutaman sanan. Ankkalinnan Pamaus jo kommentoi teosta aiemmin blogissaan ja tein itsekin samoja huomioita. Seuraavassa omia havaintojani ja mielipiteitäni sekä fanin että tutkijan näkökulmasta.

Schilling kertoo heti johdantoluvussa, että kyseessä on fanin tekemä arvostelu, johon hän on koonnut omia lempitarinoitaan. Hänen pyrkimyksensä on vakuuttaa satunnainen lukija Disney-sarjakuvien ja eritoten Carl Barksin sarjakuvien sisällöllisestä laadusta ja tarinoiden merkityksellisyydestä. Tieteellistä teosta on turha odottaa ja tässä suhteessa ainakin itse olin hieman pettynyt. En nyt välttämättä odottanut tieteelliselle tekstille ominaista lähdeviitekäytäntöä, mutta olisin toivonut hieman lähdekritiikkiä, lisää argumentointia ihan pätevien sarjakuva-analyysien pohjalta ja jonkinlaista tulkintaa tehdyistä huomioista.

Teos koostuu kirjan pituuteen nähden yllättävän mittavasta ja kirjoittajan faniuden historiasta kertovasta johdannosta sekä seitsemästä luvusta, joissa Schilling esittelee Barksin sarjakuvien parhaimmistoa (omasta näkökulmastaan). Huomion kohteena ovat muun muassa sellaiset klassikot kuin "Lost in the Andes", "The Guilded Man" ja "The Golden Helmet". Kuten kansikuvasta voi päätellä, Schillingin lempihahmo on ehdottomasti Aku Ankka, minkä pohjalta analysoitavat sarjakuvatkin on valittu. Kuten Ankkalinnan Pamauksen blogimerkintä toteaa, Schilling näkee Akun eräänlaisena "näyttelijänä", joka sujahtaa rooleihinsa eli eri ammatteihin yhtä helposti kuin kulta-ajan Hollywood-näyttelijät. Schillingin mukaan Barksin parhaimmissa Aku-sarjakuvissa on samanlaista huumoria kuin Laurel & Hardy -komedioissa.

Schilling analysoi myös osuvasti, miksi Aku on useille niin läheinen ja tärkeä hahmo:

Donald fails constantly, to our pleasure, but he succeeds more often that you'd think. Donald does not typically succeed in financially. But he does emerge from many of these stories with his dignity intact and with a spiritual success in the face of economic ruin that is unmatched [- -]. (Schilling 2014, 9.)

Schillingin pointtina on se, että kuten Aku, myös useimmat meistä epäonnistuvat. Tämä tekee Akun lukijan kannalta helposti lähestyttäväksi.

 

Yllättävää kyllä, Schilling vertaa Akua Indiana Jonesin kaltaiseen seikkailijaan, joka kiertää maailmaa nimenomaan seikkailemisen halusta (s. 10). Tämän väitteen tekee hämmentäväksi se, että sekä Spielberg että Lucas ovat molemmat todenneet Barksin Roope Ankan olleen Indiana Jonesin inspiraationa. Tähän liittyy myös se, mikä teoksessa itseäni eniten ärsytti, eli kirjoittajan antipatiat Roope Ankan hahmoa kohtaan. Schillingin erittäin negatiivinen kuva Roopesta tulee parhaiten esille hänen kirjoittamastaan arviosta sarjakuvasta "The Magic Hourglass". Esimerkiksi Barksista huomattavasti tieteellisemmän teoksen kirjoittanut Thomas Andrae kommentoi samaa sarjakuvaa ja toteaa, ettei Roopen hahmo sarjakuvan julkaisuvuonna (1950) vielä ollut kehittynyt sellaiseksi, jona Barks sen myöhemmin näki. (Paljon varhaisen Roopen vihaisuudesta ja ikävistä luonteenpiirteistä siirtyi myöhemmin Kulta-Into Piihin, minkä esimerkiksi Timo Ronkainen on huomioinut Ankkalinnan Pamaukseen 1/2000 kirjoittamassaan Roope-artikkelissa.) Myös ajatus maagisesta tiimalasista Roopen vaurauden syynä tuntuu vieraalta Roopen hahmoa tutkittaessa, vaikkakin Barks piti sarjakuvansa toisistaan erillisinä, episodimaisina teoksina.

Schillingillä on tietenkin oikeus mielipiteeseensä ja vaikka kyseessä on nimenomaan Barksin sarjakuvia analysoiva teos, luen tekstiä vieläkin vahvasti Rosa-silmälasieni läpi, eli kuinka Rosa on tulkinnut Barksin esittämät hahmot. Ja nämä tulkinnat eivät osu ollenkaan yksiin Schillingin huomioiden kanssa, vaikkakin Akun sankaruus ja rooli suhteessa ankanpoikiin tulevatkin hyvin esille. Hyväksyisin kirjoittajan näkemykset paremmin (sekä tutkijana että fanina), mikäli hän perustelisi huomionsa ja ajatuksensa pätevästi. Nyt ne jäävät kirjan fanimaisuuden takia pelkästään mielipiteiksi.

Lähdekritiikki-viittaukseni tarkoitti teoksen johdannossa esiintyvää mainintaa niistä hyvistä Barks-teoksista, jotka Schillingin mukaan ovat enemmän tutkimuksia kuin hänen oma katsauksensa. Näihin Schilling lukee jostain syystä myös Ariel Dorfmanin ja Armand Mattelartin Kuinka Aku Ankkaa luetaan -teoksen, josta olen tässäkin blogissa aiemmin avautunut. Ongelmalliseksi tämän kommentin tekee tietenkin se, etteivät Dorfman & Mattelart tienneet Barksin olemassaolosta pamflettia kirjoittaessaan. Heille Walt Disney oli vastuussa kaikista sarjakuvien sisällöistä. Toiseksi kyseessä ei ole erityisen pätevä tieteellinen tutkimus, kuten olen aiemmin todennut. Dorfmanin ja Mattelartin teoksessa esiintyy varsin mielenkiintoisia luentoja, mutta puuttuvan lähdeviitekäytännön ja lähteinä käytettyjen, Chilessä julkaistujen käännösten perusteella sitä ei voi lukea hyviin kriittisiin julkaisuihin.

Schillingin teos on ihan viihdyttävä ja Barks-fanille sopiva nopea lukupaketti. Mitään uutta ja mullistavaa se ei kuitenkaan tarjoa. Sarjakuvia analysoivat luvut menevät pitkälti tarinoiden referoimiseen ja vaikka sarjakuva-analyysia vähän otetaankin mukaan erityisesti ruutujen kokojen ja hieman sisältöjenkin osalta, tarkempi luenta ja tulkinta puuttuvat kokonaan. Mikä teoksesta myös puuttuu, on kokoava päätäntö, jossa kirjoittaja olisi voinut tehdä hieman yhteenvetoja havainnoistaan. 

Ja jostain syystä tartuin myös sivulla 8 olleeseen lauseen alkuun, jossa puhuttiin Akusta: "Barks created such a believable character..." Barkshan ei tietenkään luonut Akua vaan kehitti Akun hahmoa monipuolisemmaksi. Olisin kustannustoimittajana vaatinut ehdottomasti tuon lauseen tarkentamista väärinkäsitysten välttämiseksi.

Tutkimuksen välisiä kuulumisia (ja pari kirjaa)

En ole kuukahtanut loman jälkeiseen mystiseen masennustilaan, en! Olen orientoinut itseäni tulevaan lukukauteen kokoustamalla, suunnittelemalla opetusaihioita, markkinoimalla sanataideryhmiäni, pohtimalla sarjakuvakurssin ryhmätyöskentelyä (15 ilmoittautunutta, kun viimeksi tarkastin) ja valmistautumalla ensi viikon konferenssiin varsin tärkeällä tavalla eli suunnittelemalla kuinka pukeutua. (Minulla on hyllyssäni Marjo Kamilan väitöskirja Katsojana ja katsottuna. Opettajan kontrolloitu ulkoasu, jonka jossain paralleelissa ulottuvuudessa olevalla vapaa-ajalla aion lukea ja kirjoittaa sitten ihan oman postauksen aiheesta tutkijan ja opettajan vaatetus vs. fanius ja oma tyyli.)

Ensi viikolla suuntaan Turkuun kansainväliseen Fragile Subjects: Childhood in Literature, Arts and Medicine -konferenssiin puhumaan ankanpoikien muuttuneista kuvauksista ja funktioista Disney-sarjakuvissa. Siellä on valtavan paljon mielenkiintoisia papereita ja tietenkin Maria Nikolajeva, jonka väitöskirja oli omani päälähteitä. 

Aaa, akateeminen fanituskohtaus! 

Esitelmä on tällä hetkellä vielä työn alla, koska huomasin vasta nyt, miten pyllystä on tehdä tabletilla powerpoint-esitelmää. Sitä hiirtä tässä kaipailen. Joten säädän esitelmäni semivalmiiksi sitten maanantaina työhuoneella, kun tiistaina suuntaan jo Turkkuseen.

Muista kuulumisista sen verran, että Jyväskylän yliopiston Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos ja eräät aktiiviset kollegani järjestävät lokakuun 29.-30. päivinä seminaarin Reconfiguring Human & Non-human: Texts, Images and Beyond. Sain juuri tietää, että oma abstraktini on hyväksytty seminaariin, mistä olen aivan innoissani! Aikomuksenani on pohtia sitä, ovatko Disney-hahmot ihmisiä vai eläimiä ja missä suhteessa. Myös Mikki ja Hessu pyörivät nyt mukana kuvioissa.

Post doc -tutkimukseni ja urani tutkijatohtorina alkaa syyskuun alusta, mutta minulla ei ole vielä mitään haisua, mitä sitten oikeastaan teen. Se selvinnee tässä parin viikon aikana, kunhan kollegani Karoliina Kähmi on väitellyt, mikä tapahtuu itse asiassa huomenna lauantaina! (Tai siis tänään lauantaina, koska postauksen kirjoittaminen venähti näköjään yli puolenyön.) Äärettömän mielenkiintoinen kirjoittamisen oppiaineen väitös siis tulossa. Olen menossa itsekin kuuntelemaan. (Karoliina oli toinen ohjaajani Sanallistaminen luovuusterapioissa -kurssikokonaisuudessa.)

Muuta mainostettavaa?

Keski-Suomen sanataideyhdistys Rapina järjestää ravintolapäivänä 16.8. Sanataidekahvila Sikuriinan yliopiston Seminaarinmäellä, Educa-rakennuksen edessä. Olen siellä keittämässä teetä ja tarjoilemassa herkkuja. Kannattaa piipahtaa satuhetken ääreen nauttimaan vaikkapa Viisikon eväsleipiä, Muumimamman kurpitsapiirakkaa ja kurkun kostukkeeksi Aku Ankan sihijuomaa. 

Ankkatohtoria on jo kyselty kouluttajaksi sarjakuvan saralta kahdelle eri taholla niin nyt syksylle kuin myös keväälle. Pitäisi kouluttaa eri alojen ammattilaisia, mikä on aina jännää. Varsinkin, jos puhuu tuleville opettajille... Kevään projekti on jo varmistunut, syksyn koulutuksesta odotan vielä virallista kommenttia. Elleivät sitten ole unohtaneet koko juttua, kun siitä kesäkuussa jo lähettivät kyselyä.

Ja ettei tämä menisi nyt aivan tylsäksi ja kuvattomaksi, niin tässäpä kevään ja kesän aikana hyllyyn kertyneitä kirjoja. (Määrä ja kirjahylly-aiheisten juttujen päivitystiheys kertoo siitä, miten pienellä budjetilla on tänä vuonna menty.) Kuvassa mukana myös pehmokilpikonnani Hemingway, joka hyväksyy pinon.

Pinosta kirppiksiltä ja divareista olen löytänyt Coelhon Bridan (Coelho on salainen paheeni), Phil & Kaja Foglion hienon Girl Genius -sarjakuvasarjan neljännen osan (pitäisikin ottaa sarja lukuun taas ihan alusta, kun se jäi vuosia sitten kesken) ja Suomen ensimmäisen sarjakuvaväitöksen, Pekka A. Mannisen Vastarinnan välineistön. Se oli hieno löytöhetki tutkijalle. 

Hämmentävistä tavaratalojen tarjouksista on pongattu Ville & Aino Tietäväisen Vain pahaa unta sekä Colin Duriezin Legenda nimeltä J. R. R. Tolkien. Uutena olen hankkinut George R. R. Martinin Lohikäärmetanssi 2:n ja kirjasarjan ensimmäisen osan englanniksi. Jälkimmäinen oli varattu Martinin nimmarille Archipelacon-reissua varten. Adlibriksestä tilasin myös Gaimania: huikean The Graveyard Bookin ja englanninkielisen satumukaelman The Sleeper and the Spindle, joka yhdistää toisiinsa Lumikin ja Prinsessa Ruususen. Viimeinen tilattu kirja on Peter Schilling Jr.:n Carl Barks' Duck. Average American, joka nyt oli vain pakkohankinta ankkatutkijalle.

Ah - kuvasta puuttuu vielä Stephen Kingin On Writing, jonka luin suomeksi sanataideohjaajakoulutusta varten, innostuin näin King-fanina kovasti, ja päädyin tilaamaan teoksen hyllyyni.

Lahjaksi olen saanut Arturo Perez-Reverten Yhdeksännen portin ystävältäni, joka ei siitä piitannut. Pidin elokuvasta, odotan kirjalta paljon. Ted Bishopin The Social Life of INK oli tosiaan kiitoslahjani SKS:n seminaariesiintymisestä huhtikuulta ja Methods of Critical Discourse Analysis oli kiitos ystävältäni, jonka kirjahyllyä järjestimme kirjastoluokituksen mukaisesti. (Äärimmäisen hauska ja koukuttava projekti. Aion tehdä saman omille tietokirjoilleni joskus hamassa tulevaisuudessa, kun olen rikas ja kuuluisa tutkija ja minulla on valtava kirjastohuone.)

Irvine Welshin Trainspotting löytyi laitoksemme ota ja lue tästä -laatikosta. Esa Sirénin Ilomantsin ritaripartion nappasin kotoa mukaan. Ostin sen aikoinani iskälle isänpäivälahjaksi tietämättä, että siskoillani oli sama mielessä. Kotoa löytyi näitä sitten kaksi kappaletta ja ajattelin ottaa tämän mukaani, koska iskä ei sitä enää ole lukemassa. Osasyynä muistot, osasyynä Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 32.

Olen myös asettanut itselleni henkilökohtaisen haasteen. Aion kirjoittaa pitkästä aikaa proosaa ja nimenomaan novellin. Tavoitteenani on lähettää se Portin novellikilpailuun. Eihän tässä vielä mikään kiire olekaan...

Lomalaisen välipäivitys

Olen nyt viettämässä viimeistä viikkoa ihan oikeaa kesälomaani. Ensimmäistä sitten... no, en oikeastaan edes muista. Varmaan löytyy historian hämärästä eli yliopistovuosieni alkupuolelta kesä, jolloin pidin lomaa opiskelujen lomassa. Ainakin olen joskus käynyt rokkifestareilla.

Nyt olen pysynyt kaukana töihin ja tutkimukseen liittyvistä asioista. Jätin työhuoneen ovenpieleen lapun, että jos minut tavataan lomalla yliopistolta, on pidettävä huoli siitä, etten vain tee töitä. No, kerran siellä kävin, ja itse asiassa työasioissa, mutta se oli se ainut kerta. Piste. 

Sähköpostia olen myös kiltisti lukenut harvemmin kuin normaalisti, enkä (kuten pomoni käski) ole avannut töihin liittyviä viestejä. Ei sillä, että niitä olisi tullutkaan. Ainoita pakollisia "työasioita" ovat olleet junalippujen hankinta ensi kuun konferenssiin Turkuun ja pieni kalenterin päivittäminen. Tai no, se kalenterin päivittäminen tietenkin karkasi vähän käsistä, kuten kuvasta näkyy. Uusi lukukausi alkaa aina uuden kalenterin hankkimisella ja ensimmäistä kertaa päädyin yliopiston kalenterin sijaan tuollaiseen isompaan kapistukseen. Onpahan ainakin tilaa. Vertailukohtana kolmen aiemman lukuvuoden kalenterit.

Ankkatohtorin personoidut kalenterit

Ihan ensimmäisinä kertoina Akkarin leikkeleminen hieman sattui sieluun. Mutta koska kyseessä oli tuplakappale ja olen sittemmin kerännyt niitä tuplia ihan vain askartelutarkoituksessa, sarjakuvien uusiokäyttö tylsän kalenterin koristeluun on nykyisin ainoastaan kivaa ja erittäin odotettua. (Aiemmin olen käyttänyt myös W.I.T.C.H.-lehtiä ja Nemejä tähän tarkoitukseen.)

Kolmen viikon lomani on kulunut lukemisen ja TV-sarjojen merkeissä. Olen kiristellyt hampaitani Anna Kareninan kanssa (nyt muistan, miksi en teosta oikeastaan koskaan lukenut: puolet ajasta vaan niitetään jotain peltoja) ja muistellut menneitä tapittamalla Heroesia (odotan sen jatkoa innolla). Minun piti myös jatkaa Zeldan Skyward Swordia, mutta jostain syystä se ei ole lähtenyt käyntiin (olen niin jumissa pääpahiksen kanssa, että ehkä siksi ei inspaa). Mutta olemme peliporukan kanssa palanneet takaisin kolmannelle "tuotantokaudelle" historiallisen Conquistadors-ropen merkeissä.

Ensi viikolla aloitan pehmeän laskun työasioihin ja järjestelen kaikki vanhat väitös- ja opetuspaperini pois jaloista uutta lukukautta varten. Sen voin jo sanoa, että sarjakuvan teoriakurssi on ainakin tulossa ja muutakin opetusta on laitettu lukujärjestykseen reilulla kädellä yliopiston ulkopuolelle. 

Isoin uutinen on kuitenkin se, että aloitan syyskuussa Jyväskylän yliopiston Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella tutkijatohtorina hankkeessa "Näkymättömät - nuorten digitarinat". Kolmen vuoden hankkeessa osa-aikainenkin työskentely on erinomainen tilaisuus ja mahdollisuus tulevaisuuden kannalta. Pestin tarkemmat tiedot selvinnevät ensi kuussa, kun yliopisto palaa kesälomiltaan. Nyt ehdin vielä ottaa iisisti ja kaasoilla yhdet häät.

Lempitaiteilijani osa 8 - Juanjo Guarnido

Juanjo Guarnidon nimi ei välttämättä sano monelle mitään. Mutta kun Guarnidon nimeen yhdistetään toinen nimi, Juan Díaz Canales, voi jo useammalle nousta mieleen teossarja Blacksad. Toisin kuin muiden lempitaiteilijoideni kanssa, minulla ei ole selvää muistikuvaa siitä, milloin tutustuin ensimmäistä kertaa Guarnidon kynänjälkeen. Se tapahtui kuitenkin kirjastossa ja nimenomaan Blacksadin myötä, vaikka olin jo tietämättäni nähnyt hänen piirrostyyliään eräässä tietyssä piirroselokuvassa.

Kuva: © Luigi Novi / Wikimedia Commons

Juanjo Guarnido (1967 -) syntyi Espanjan Granadassa, jonka taidekoulussa hän myöhemmin opiskeli maalausta. Uransa aikana hän on tuottanut materiaalia niin pieniin fanzine-lehtiin kuin Marvel Comicsille. Pieni markkina-alue pakotti kuitenkin hänet etsimään muita töitä tv-sarjojen parista. Lisäksi hän on muun muassa työskennellyt Disney-studioiden animaattorina ja vastannut Tarzan-elokuvan (1999) Sabor-leopardin animoinnista. 

Sabor-leopardi. Kuva: wikipedia

Guarnido oli tavannut Juan Díaz Canalesin jo 1990-luvun alkupuolella, jolloin ajatus yhteisen sarjakuvan tekemisestä oli heitetty ilmoille. Lähdettyään Disneyltä Guarnido otti yhteyttä Canalesiin ja he saivat myöhemmin sopimuksen ranskalaisen Dargaud-kustantajan kanssa. Vuonna 2000 ilmestyi ensimmäinen Canalesin käsikirjoittama ja Guarnidon piirtämä Blacksad-albumi Quelque part entre les ombres (Kissa varjoisilta kujilta).

Ensimmäinen albumi.

Sekä kriitikot että yleisö nostivat ensimmäisen Blacksadin suosikkiensa joukkoon. Se voitti Sierren kansainvälisillä sarjakuvafestivaaleilla "Prix de la Découverte" -palkinnon sekä "Avenir"-palkinnon  Lys-lez-Lannoy -festivaaleilla. Kolme vuotta myöhemmin julkaistiin toinen osa Valkoinen valtakunta (Arctic-Nation), joka oli myös valtava menestys saaden useita palkintoja mm. Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilla. Sarjassa on ilmestynyt nyt viisi osaa: edellä mainittujen lisäksi Punainen sielu (Âme rouge, 2005), Hiljainen helvetti (L'Enfer, le silence, 2010) ja Amarillo (2013).

Osien 3 ja 2 kansikuvat kortteina

Blacksad on film noir -henkinen sarjakuva kovaksikeitetystä yksityisetsivästä nimeltä John Blacksad. Tarinat sijoittuvat 1950-luvun Yhdysvaltoihin ja niissä käsitellään rikosten ratkaisujen lisäksi yhteiskunnallisia asioita, kuten rotuerottelua. Valkoisessa valtakunnassa esimerkiksi näytetään Ku Klux Klaanin kokouksia. Punaisessa sielussa puolestaan vilahtaa itse Adolf Hitler.  

Blacksadin hahmot ovat antropomorfisia eli ihmismäisiksi muutettuja eläimiä, joiden laji yleensä kuvastaa niiden luonnetta tai roolia sarjakuvassa. Sarjakuvan kerronta on kuvaukseltaan elokuvallista: ruutujen kuvakulmat ja siirtymät tuovat parhaimmillaan mieleen nimenomaan 1950-luvun dekkarin. Piirrosjälki on maalauksellista ja realistista, eikä ruuduissa esiinny paljoa vauhtiviivoja tai merkkikieltä. Kerronnalle ominaista on myös film noir -elokuville tyypillinen päähenkilön sisäinen puhe, joka näytetään kertojanlaatikoissa.

Nautin Guarnidon töissä nimenomaan hahmoista: miten hän onnistuu yhdistämään ihmisen ja eläimen ja tekemään hahmoista valtavan ilmeikkäitä lajiensa puitteissa. Realistinen piirrosjälki, taustojen yksityiskohdat ja ruutujen film noir -värimaailmat tekevät sarjakuvista taidetta, jota on ilo lukea ja tarkastella. Tutkijana minua viehättää tietenkin myös historiallisten henkilöiden ja paikkojen sekoittuminen fiktiivisten hahmojen maailmaan.

Guarnidon maalaamia potretteja hahmoistaan. (postikorttejani)

Löysin viimeisimmällä Ranskan reissullani pariisilaisesta taidekaupasta kasan Guarnidon Blacksad-postikortteja, joita pidän tallessa sopivaa käyttöä varten. Hänen töitään oli esillä tauluina myös Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilla keväällä 2013. Himoitsin niitäkin, mutten todennäköisesti olisi saanut sellaista kuljetettua takaisin Suomeen ehjänä. Ehkä joku toinen kerta.

Sarjakuvista minulta puuttuu tällä hetkellä vain Amarillo, jota pidän piirroksellisesti ehkä sarjan heikoimpana. Se on minun makuuni Blacksadin maailmaan aivan liian värikäs.

Lue ja tutustu:

https://www.lambiek.net/artists/g/guarnido_juanjo.htm

http://www.blacksadmania.com/

Lähteenä ja tukena käytetty Wikipedian englanninkielisiä artikkeleita Guarnidosta ja Blacksadista.

Archipelacon eli Suuri Coniraportti

Autojonossa jännän äärellä.

Ah, Archipelacon! Niin paljon on jo sanottu, mutta tässä tulee vielä lisää muistoja, kokemuksia, ajatuksia ja kuvia tapahtumasta sekä sen ulkopuolelta. Oi, olisitpa saanut olla mukana...

Neljän hengen nörttiseurueemme pakkasi ystävän pienen Mitsun täyteen laukkuja, makuupusseja, keijunsiipiä ja muuta conin vaativaa tarpeistoa keskiviikkona 24.6. suunnatakseen Turkuun jo ennakkoon. Toisena kuskina ja töihin menevänä tutkijana totesin, että maksan mieluummin vajaa kolmekymppiä hostelliyöstä kuin ärsytän ihmisiä univajeisella persoonallani. Enemmän jännän äärellä oltiin sitten puoli kahdeksan aikaan aamulla, kun odotimme jännittyneenä automme kanssa laivalle pääsyä. Ikinä en ole ajanut autoa laivaan, joten se oli jo kokemus sinänsä.

Torstai
Ensimmäinen työurakkani alkoi jo laivalla, jonne FINFAR eli fantasia- ja SF-tutkijat järjestivät pienimuotoisen laivaseminaarin. Seminaari oli avoinna sekä perustutkinto- että jatko-opiskelijoille ja papereita käsiteltiin loppujen lopuksi kuusi kappaletta. Olin ensimmäistä kertaa niin sanotusti pöydän toisella puolella kommentoimassa Markus Laukkasen paperia George R. R. Martinin Tulen ja jään laulusta. Paperin teemat, fantasia ja postmodernismi, liippasivat sen verran liki omaa tutkimustani, niin olin heti rankannut Laukkasen paperin niiden joukkoon, joita halusin kommentoida. 

Laivaseminaari täydessä vauhdissa.

Laivamatka menikin varsin nopeasti juuri seminaarin takia. Ohjelmassa oli dystopiaa, uskontoja, aikaluuppeja, zombi-vampyyrejä ja naiskuvaakin. (Aikaluupeista innostuneena sain nyt perjantaina katsottua lopultakin Tom Cruisen Edge of Tomorrown. Varsin toimiva leffa Tom Cruise -leffaksi, vaikka loppu olikin aika meh.) Sen lisäksi, että kommentoin papereita, olin myös FINFARin tiedottajan asemassa paikalla raportoimassa someen ja ottamassa kuvamateriaalia todistusaineistoksi.

Mökki-idylliä parhaimmillaan.

Laivamme saapui Maarianhaminaan puoli kahden jälkeen ja tässäkin vaiheessa olin äärimmäisen kiitollinen roadtrip-ideasta. Pääsimme ajamaan auton suoraan yöpymispaikkaamme, eli idylliseen Strandsberg's Stugor -mökkikylään, eikä meidän tarvinnut raahata matkalaukkuja ja rinkkoja satamasta kävellen. Moni muukin conilainen oli löytänyt mökkikylän, joka sijaitsi Maarianhaminan luoteisosassa, noin kahden kilometrin päässä ydinkeskustasta, aivan meren kupeessa. Löytyi siis rantaa, rantasaunaa ja uima-allasta. Meidän neljän hengen mökkimme varustuksiin kuului myös oma kylpyhuone, mikä oli aivan ehdoton ja oikeasti luksus lattialämmityksineen. Mökin varustuksiin kuului myös keittiö helloineen ja jääkaappeineen, mikro, astiastot ja kahvinkeitin. Vedenkeittimen puuttuminen oli yllättävä miinus, mutta eniten vaivaa aiheutti kuitenkin pieni lämminvesivaraaja, mikä teki suihkussa käynneistä melkoista säännöstelyä. Myös vain yksi avain oli pieni harmistus. Olin itse mökistä aivan innoissani ja jos (ja kun) päädyn Ahvenanmaalle ja Maarianhaminaan seuraavan kerran, palaan varmasti takaisin mökkikylään.

Archipelacon ja Archie-maskotti

Archipelacon starttasi jo torstaina neljän aikaan. Ehdimme katsastaa conin avajaisseremoniat, jossa soitti myös ensimmäisen conipäivän päättänyt Quinsonitus ja esiteltiin tapahtuman kunniavieraat: kirjailijat Johanna Sinisalo ja Karin Tidbeck, fanikunniavieras Parris McBride ja akateeminen kunniavieras Gary K. Wolfe. Unohtuiko joku?

Ai, totta. Olihan siellä se Parris McBriden puoliso, George R. R. Martinkin.

Ehdimme myös piipahtaa tuhlaamassa ensimmäiset kolikot käytettyihin kirjoihin, hankkia jotain syötävää ja nähdä kirjailijakunniavieraat Johanna Sinisalo ja Karin Tidbeck puhumassa Nordic Weirdistä. Sinisalo on aina ihana. Ehkä pitäisi myös tutustua tarkemmin Karin Tidbeckin tuotantoon.

Jukka Halme haastettelemassa Sinisaloa ja Tidbeckiä.

Quinsonitus ja Deep Space Overture

Ensimmäisen päivän kohokohtana pitäisin ehkä Quinsonitus-orkesterin ja pianisti Saana Iljinin science fiction -elokuvakonserttia. Coneihin on viime aikoina tullut enemmän ja enemmän peli-, tv-sarja- ja elokuvamusiikkeihin liittyvää ohjelmaa ja konsertteja, mikä on aivan mahtava asia. Nytkin ainut miinus oli se, että tulimme katsomaan ohjelmaa kesken kaiken ja totta kai missasimme oman lempparini eli sen Terminator-tunnarin! (Jurassic Parkin tunnarilta odotin hieman enemmän mahtipontisuutta, mutta Godzilla iski kyllä ytimeen.)

Huutokaupan kohteena ollut kolmisilmäinen korppi.

Perjantai oli omalta osaltani se kaikkein hektisin. Menin suoraan kymmeneksi FINFAR-paneeliin Ramsö-saliin, jossa vietin suurimman osan päivästä. Ensimmäisen parin tunnin ajan raportoin seminaarin etenemisestä FINFARin Facebook-sivuille ja samalla Twitter-tilille.
Oma tulikokeeni alkoi kello kahdentoista paneelissa "Worlds and Fantasies in Comics and Games", jossa pidin oman esitelmäni. Ensimmäisenä puhui kuitenkin Elise Kraatila Tampereen yliopistosta. Hänen aiheensa käsitteli The Unwritten -sarjakuvassa esiintyviä siirtymisiä maailmoista toiseen lukemisen metaforana. Olen kuullut kyseisestä sarjakuvasta niin paljon hienoja asioita ja jo pelkästään niiden postmodernististen piirteiden ja maailmasta toiseen siirtymisten takia minun kuuluisi lukea ne. Vielä en vain ole ehtinyt. Katsotaan, olisiko pian jo aika...

Elise Kraatila ja The Unwritten

Oman paperini aihe oli "From Dream to Reality: Fantastic Narrative Methods in Don Rosa's 'The Dream of a Lifetime'" ja se käsitteli Rosan käyttämiä ruudusta ruutuun -siirtymiä fantasian perspektiivistä ja miten hänen sarjakuvakerronnalleen tyypilliset hetkestä hetkeen -siirtymät tukevat unen irrationaalista logiikkaa. Tämä on yksi lempisarjakuvistani ja olen puhunut siitä jo kahdessa eri tapahtumassa aikaisempina vuosina, joten lensin esitelmäni läpi niin nopsaan ja rutiinilla, että melkein unohdin katsoa välillä muistiinpanojani. Tavoitteenani oli saada lisää palautetta ja kommentteja tukemaan argumentointiani, sillä haluan kirjoittaa aiheesta hyvän artikkelin johonkin kansainväliseen sarjakuvajulkaisuun. 

Ja tosiaan - vaikka luulin käyneeni sarjakuvan täikamman kanssa läpi, vielä sitä oppii jotain uutta ja saa yleisöltä ja kollegoilta erittäin päteviä huomioita, joita voi käyttää jatkossa hyödykseen. Olin erittäin tyytyväinen.

Viimeisenä paneelissamme puhui Sanna Lehtonen Jyväskylän yliopistosta aiheenaan Child of Light -videopeli ja kuinka sen arvioinneissa on käsitelty satuja ja lapsuutta. Sanna tulee myös Turun konferenssiin ensi kuussa puhumaan (myös samaan paneeliin) kyseisestä aiheesta. (Odotan innolla!)

Ehdin pitää lyhyen ruokatauon ennen seuraavaa FINFAR-paneelia, jossa puolestaan olin puheenjohtajana, eli vastasin puhujien esittelystä, ajan pitämisestä, kysymysvuorojen jakamisesta ja muusta säätämisestä. Se meni varsin sujuvasti ja nopeasti, sillä Future visions -paneelissamme oli vain kaksi osallistujaa. Olin myös vastuussa akateemisen osion virallisesta laserpistoolista.

(Kuten Archipelaconin nettisivuilla ja ohjelmalehtisessä mainittiin, akateemikotkin ovat eräänlaisia ihmisiä, mutta heidän seurassaan tulee käyttäytyä hieman eri tavalla kuin tavallisten fanien. Jos käyttäytyminen katsotaan epäsoveliaaksi, akateemikot käyttävät laserpistoolia.

Valitettavasti kukaan ei kuitenkaan kysynyt tyhmiä kysymyksiä tai ylittänyt esitelmäaikaansa niin, että pistooliin olisi pitänyt tarttua...)

Kuuluisa laserpistooli ei ollut valhe.

Coniohjelman kanssa ongelma on yleensä se, että sitä ruksii kaikki pakko päästä -ohjelmat, kiinnostavat ja potentiaaliset ohjelmat ja alkaa sitten ihmetellä, että missä IHMEEN välissä sitä oikein syö? Ja pitkien conipäivien aikana sekä ruoka että vesi ovat ehdottomia. Archipelaconissa ongelmaa lisäsi myös se, että conipaikkana olleessa Alandicassa oli pieni baariosio, jolla oli yksinoikeus ruuan tarjoiluun. (Lauantaina ja sunnuntaina terassille tuli pieni bistro, mikä auttoi nälkäisimpiä.) 

Käytännössä se kuitenkin tarkoitti sitä, ettei omia eväitä saanut syödä conin tiloissa. Tämä sääntö oli ikävin asia koko coniviikonlopussa, koska lähikaupasta olisi saanut nopeasti pientä ja helppoa purtavaa päivien hektisimpiin hetkiin pitämään pahimman nälän poissa. (Green room eli esiintyjien ja työntekijöiden taukotila oli poikkeus, mutta sielläkin oli hyvin vähän naposteltavaa - ei puhettakaan Popcultin loistavasta sämpyläbuffetista.)

Tunnustan siis aivan täysin mutustaneeni myslipatukoita ja omenoita eri saleissa, koska jos tilanne on ei-sallittu syöminen vs. äkäinen Katja, ei siinä oikeastaan ole muuta vaihtoehtoa.

Mikko Seppänen ja sarjakuvien tv-adaptaatiot

Perjantai jatkui sarjakuvaohjelman merkeissä Mikko Seppäsen parin tunnin esitelmällä "Sarjakuvien tv-sovitusten uusi aalto". Esitelmä kävi läpi uusimpia tv-sarjoja, jotka pohjautuivat sarjakuviin, esitteli niiden plussat ja miinukset ja toi tiiviisti esiin, kannattiko sarjan puolesta vaivata päätään. Niiden sarjojen perusteella, mitä olin katsonut (Daredevil, Agent Carter, Agents of S.H.I.E.L.D., Walking Dead), tulin toteamaan, että olin Seppäsen kanssa lähestulkoon kaikista plussista ja miinuksista samaa mieltä. Tästä johtuen minun pitäisi selvästi vilkaista myös Flashiä ja Arrowta, koska niitä Seppänen kehui. Lisäksi joukossa oli minulle sekä sarjakuvana että tv-sarjana täysin tuntematon iZombie, joka vaikutti ehdottomasti katsastamisen arvoiselta. Lisätty henkilökohtaiseen listaan. Ohjelman miinuksena toteaisin sen pitkän keston - kysymyksille ja kommentoinnille ei jäänyt lainkaan aikaan. Olisi ollut kiva kuulla, kuinka moni yleisön joukosta oli katsonut minkäkin sarjan ja ollut niistä mitä mieltä - ihan jo pelkkä käsi ylös -gallup olisi toiminut.

Katja selittää. Katja on siis fiksu. Kuvaajana taisi olla Taina.

Minulta pyydettiin myös conin populaariin osioon esitelmää, joten kasasin reilun puolen tunnin setin kuvia ja esimerkkejä aiheella "Attack of the Narrator Box! Surprising Ways How Disney Comics Comment on Their Form". Esitelmäni oli lähinnä katsaus mahdolliseen post doc -tutkimukseeni, jossa laajennan aineistoni kaikkien Disney-taiteilijoiden sarjakuviin (kyllä - myös Mikki Hiiri -sarjakuviin - hrrrrrrgh) ja käsittelen niiden postmoderneja piirteitä. Tarkastelun kohteenani oli tällä kertaa metalepsis, jota sivusin myös väitöskirjassani, ja josta olen sittemmin innostunut aivan valtavasti. 

Termi tarkoittaa siis käytännössä tämän ns. "neljännen seinän" rikkomista, eli kirjan / sarjakuvan / tv-sarjan / elokuvan henkilöhahmot tiedostavat yllättäen olevansa fiktiivisiä, elävänsä fiktiivisessä maailmassa, että joku tuijottaa heitä tms. (Ks. esim. teos Metalepsis in Popular Culture.) Törmäsin ilmiöön ensimmäistä kertaa pienenä katsoessani Väiski-piirrettyjä ja yllätyin, kun kesken kaiken jostain ilmestyi pyyhekumi ja alkoi pyyhkiä Repe Sorsaa pois kuvasta. Vasta näin tutkijana minulle selvisi, mistä ilmiöstä on kyse, mutta jo silloin pidin asiaa kiehtovana.

Käytin Repeä esimerkkinä myös esitelmässäni, joka kuitenkin koostui Don Rosan sekä useiden italialaisten taiteilijoiden käyttämistä tehokeinoista: miten hahmot tiedostavat, että heillä on lukija, miten tekijä sijoittaa itsensä sarjakuviin, miten hahmot kommentoivat sarjakuvan muotoa ja kuinka ruudun reunojen rikkominen vaikuttaa tarinaan. Minulla ei ollut vielä mitään painavaa sanottavaa asiasta, halusin vain lähinnä nostaa esille sen, että Disney-sarjakuvataiteilijat leikkivät valtavasti erilaisilla kerronnan tehokeinoilla. Mitä merkitystä niillä sitten on? Ehkä se selvinnee jatkotutkimuksessani.

Esitelmäni herätti paljon kiinnostusta ja keskusteluakin aiheesta saatiin aikaiseksi. Mielenkiintoinen huomio jatkon kannalta on se, että minun pitänee määritellä tarkkaan, mitä tarkoitan "Disney-sarjakuvalla", kun en enää analysoi ainoastaan Rosaa ja kun Disney-yhtiöt omistavat myös Marvelin...

Perjantain ohjelma päättyi meidän osaltamme Game of Thrones -Burlesque-esitykseen suuressa auditoriossa. Tästä esityksestä on ollut juttua jo Hesarin Nyt-liitteessäkin. Olen nähnyt aiemmin yhden, varsin pienen burleski-esityksen, joten minulla ei ole hirveästi kokemusta sanoa mitään esityksen laadusta, mutta hieman liian hektinen ja nopeatempoinen se oli. Pidin varsin paljon joidenkin esiintyjien asuista, osalla oli selvästi tullut kiire pukujensa kanssa. Esimerkiksi kaikkia hahmoja ei ehtinyt tunnistaa. Mutta musiikki toimi ja ketsuppia riitti.

Illan päätteeksi piipahdimme vielä lyhyesti hotelli Archipelagin allasalueella järjestetyissä conibileissä, mutta illan viilentyminen pakotti siirtymään mökkien puolelle suht aikaisessa vaiheessa. Olen muutenkin aina ollut melko huono osallistumaan iltabileohjelmaan.

Coneissa voi tapahtua öisin varsin outoja...

Lauantai oli ohjelman pitämisen osalta vapaa, joten roadtrip-porukkamme kiskoi ylleen  cosplay-asut - tai otti kamppeet mukaan iltaa varten. Tarkoituksenamme ei ollut osallistua illan naamiaisiin, mikä sitten itse tilaisuuden aikana kadutti hieman... Erityisesti siksi, että Helinä-keijumme keräsi ihan valtavasti positiivista huomiota, ja olisi taatusti pärjännyt leikkimielisessä kisassa.

Trolls in Nordic SFF -paneeli.

Ehdimme katsastamaan Stefan Ekmanin esitelmää fantasiakartoista juuri siinä vaiheessa, kun hän puhui loistavan Locke Lamoran valheet -teoksen kaupunginkartasta. Arvoimme vähän sitä, missä vaiheessa suuntaisimme George R. R. Martinin nimmarijonoon, mutta päädyimme lopulta katsomaan myös yli puolet peikko-paneelista, mikä ei sinänsä ollut huono ajatus, koska nyt minun on pakko lukea Maria Turtschaninoffin Helsingin alla. Puoli kahdentoista aikaan hipsimme parvelta aulaan ja huomasimme yllätykseksemme pienen jonon muuttuneen valtavaksi. Toisaalta Don Rosan nimmarijonoja seuranneena jono ei ollut niin järkyttävän pitkä ja se myös liikkui todella nopeasti, kun homma lopulta lähti liikkeelle. Nimmareita sai vain yhden per henkilö, eikä kukaan saanut omistuskirjoitusta, joten nimien tavaamiseen ei mennyt turhaan aikaa.

Martin raapustaa nimmareitaan

Martin jutteli mukavia nimikirjoitussessionsa aikana - kyseli mitä kuuluu ja miten coni on mennyt. Minulla ei ollut hänelle mitään erityistä viestiä tai sanottavaa, joten vastailin vain nopeasti kysymyksiin ja kiitin kohteliaasti. (Myöhemmin sain kuulla, että herra on jo sangen kyllästynyt kuulemaan uteluita kirjojensa aikatauluista ja pelkoja siitä, kupsahtaako hän itse ennen kuin saa sarjansa valmiiksi. Joten ehkä ihan hyvä, etten sanonut siinä vaiheessa mitään...)

Jouduimme sitten suoraan nimmarikirjat kädessämme roadtrip-porukkamme naisosaston puolesta paikallislehden haastatteluun ja valokuvattavaksi. Meiltä kyseltiin mm. sitä, mitä odotamme conilta eniten, mitä fantasia merkitsee meille ja jos kirjoittaisimme fantasia / SF-teoksen, mitä se käsittelisi.

Jos jollain on muuten tämä kyseinen juttu olemassa, hihkaiskaa ihmeessä! Huolisin siitä mielelläni vähintään kopion.

Nimmareita seurasi hämmentynyttä haahuilua kirjaosastolla, pikainen kauppareissu ja sitten päädyin jonottamaan fantasiapotretteja piirtävältä Pau Norontaukselta itsestäni piirrosta. Siinä jonottaessa menikin ne seuraavat pari tuntia, mutta sain kuin sainkin taidetta kotiinvietäväksi. Olin kokonaisuuteen varsin tyytyväinen, vaikka taiteilija olikin varsin armollinen leuan ja poskien osalta, ja miltei ujosteli huulieni suhteen. Samalla osallistuin valtavan fantasiakartan piirtämiseen. Ja mitäpä muuta Milla kaipaisi kuin tulivuorta ja pientä mökkiä sen juurelle.

Katja Millana ja kyborgina. Kuvaajana Taina.

Kahden päivän fantasiakartta

Viideltä pääauditoriossa alkoi Game of Thrones -ohjelmaa. Ensin katsoimme S4E2:n eli jakson Lion and the Rose, jonka jälkeen Martin vastaili jaksoon ja käsikirjoittamiseen liittyviin kysymyksiin. Martin kertoi, että tietenkin hän haluaisi kirjansa siirrettävän televisioon mahdollisimman uskollisesti - hänen mielestään kaikki hahmot ja tapahtumat ovat hyviä, eihän hän muuten niitä olisi kirjoittanut! Hän kuitenkin käsikirjoittajataustansa takia ymmärtää tv-sarjan erilaisen formaatin, kustannukset ja keston, mitkä rajoittavat adaptaatiota ja aiheuttavat pakollisia tiivistyksiä ja muutoksia. Hänen mielestään on aina rankkaa kertoa näyttelijöille, joihin on tutustunut, että heidän hahmonsa lopulta kuolee. 

Joissain tapauksissa myös jokin pieneen osaan käsikirjoitettu hahmo on jäänyt tarinaan mukaan pidemmäksi aikaa ihan vain siksi, että hahmon näyttelijästä tykättiin. Näin kävi esimerkiksi ilotyttö-Rozin tapauksessa.

<POSSIBLE SPOILER ALERT>

Herkullisimpiin kommentteihin kuului se, että Martin oli pyytänyt päästä käsikirjoittamaan tuota nimenomaista jaksoa (hän on käsikirjoittanut tv-sarjan jokaisella kaudella yhden jakson - paitsi tällä viimeisimmällä), koska hän halusi tappaa Joffreyn taas. (/POSSIBLE SPOILER ALERT)

Toinen kyselytunnin helmi oli se, kun Martinilta kysyttiin, alkavatko hänen hahmonsa elää omaa elämäänsä ja että ovatko ne vähän kuin omia lapsia. Martin tokaisi, että ovat, ja pahatapaisia ovatkin. "That's why I kill them."

Sali repesi aplodeihin.

Ennen Masqueradea eli naamiaisia pongasimme burleski-esityksen rekvisiittana olleen rautavaltaistuimen aivan yksin ja kuninkaatta, mikä tietenkin johti hillittömään kuvaussessioon Helinä-keijun, Milla Magian ja Oogie Boogien osalta. Siinä sattuikin vieressä olemaan myös Ahvenanmaan paikallisen televisiokanavan toimittaja, joka halusi haastatella Oogia.  Roadtrip-porukkamme päätyi siis kokonaisuudessaan Ahvenanmaan mediaan. Ja haastattelu löytyy netistäkin!

Masquerade ei ollut niin vakava cosplay-tapahtuma kuin anime-piireissä. Pienimmät osallistujat eivät vielä kyenneet itse kävelemään, eivätkä kaikki puvut olleet suoranaisia cosplay-asuja. Itse oletin, että esiintyminen vaatisi pienen ohjelmanumeron kehittämistä, enkä tästä syystä haaveillut meneväni Millana lavalle. Jälkikäteen tuli todettua, että pelkkä poseeraaminen riitti. Kokonaisuutena hienosti osallistujia, joukossa huikeita pukuja, mutta ei se pelkkä puku, vaan myös siihen liittyvä asenne, mitkä vetosivat eniten.

Todettakoon, että naamiaisten jälkipuinti yhteiskuvan aikana oli ehkä koko conin ohjelmiston parhaimmistoa, kun pieni merirosvopoika ja Hurtta aloittivat hurjan miekkailutaiston, johon liittyivät sekä Brienne että Arya. Tämä täysin hatusta vedetty ylimääräinen ohjelmanumero oli aivan hulvaton.

Masquerade-väen ryhmäkuva

Lauantai-iltakin päättyi bileisiin, jotka porukkamme kolme neljäsosaa vietti tällä kertaa sisätiloissa, koska ulkona alkoi olla melko viileää. Se oli sinänsä harmi, koska jälkikäteen kuulimme missanneemme mm. "loistavaa" karaokea ja huikeita arvontapalkintoja. Toisaalta saimmepahan tanssittua muutamat klassiset ysärihitit lämpimiksemme. Aiheutimme myös hämmennystä paikallisten illanviettäjien joukossa asuillamme.

Milla Magia, Helinä-keiju, vampyyri ja Oogie Boogie kohtasivat conissa.
Kuva: Kaisa Kortekallio

Sunnuntaina olin taas FINFARin tiedottajan töissä aamukymmenestä alkaen paneelissa "SF characters", jossa kollegani Essin lisäksi oli puhumassa Popcultissakin esiintynyt Game of Thrones -sarjasta adaptaatiotutkimusta tekevä Anna-Leena Harinen. Essi puhui aiheesta "The Monster Analogy: Defining Fictional Characters across Media" ja esitteli erittäin kiinnostavaa teoriaansa siitä, miten fiktiiviset hahmot ovat tavallaan Frankensteinin hirviöitä. Odotan innolla artikkelia tästä aiheesta!

Essi ja teorian ydinkohdat

Anna-Leena puolestaan puhui Tyrion ja Jaime Lannisterin henkilöhahmojen adaptaatioista eli miten hahmot on siirretty kirjoista tv-sarjaan. Tästäkin on toivottavasti luvassa artikkelia, sillä juuri nämä kaksi hahmoa ovat varsin herkullisia analyysin kohteita. Anna-Leena puhui myös siitä, miten kirjojen eri lukujen subjektiiviset kertojat voivat vaikuttaa esimerkiksi lukijan käsitykseen muiden hahmojen ulkonäöstä. Miten ruma Tyrion oikeasti on ja kenen mielestä? 

Anna-Leena Harinen aloittelemassa esitelmäänsä

Paneelin päätti Emilia Uusitalon esitelmä aiheesta nimien merkitys fantasiakirjallisuudessa. Hän käsitteli aihetta gradunsa pohjalta ja oli keskittynyt suomalaisten teosten nimistöön mm. Anu Holopaisen teoksissa.

Minä ja Essi jatkoimme akateemisesta paneelista populaariin paneeliimme "Sequential Speculation", jossa esiinnyimme yhdessä sarjakuvataiteilija Ninni Aallon kanssa. (Ninnihän on siis tuttu tuosta Sähköjänis-sarjakuvablogista.) Paneelin puheenjohtajana toimi kirjailija-kriitikko Pete Sutton, jonka tarkoitus oli saada meitä keskustelemaan spekulatiivisesta fiktiosta sarjakuvissa ilman supersankareita, mutta kyllähän ne supersankaritkin sinne vilahtivat ja loppujen lopuksi päädyimme tässä kahden tunnin paneelissa keskustelemaan eniten siitä, miksi sarjakuva on niin loistava mediumi kertomaan kaikenlaisia tarinoita. Luulen onnistuneeni kuulostamaan ainakin semisti fiksulta, vaikka nyt meninkin tunnustamaan kukkahattutäti-hetkeni kirjastossa (eli mille osastolle Kick-Ass oikeastaan sopii) ja että kyllä minusta tuli ihan hyvä, vaikka meninkin pelaamaan Doomia huomattavan ala-ikäisenä. (Essin mukaan se selittää monia asioita.)

Paneelin parasta antia oli se, että sai tutustua ihanaan Ninni Aaltoon ja ostettua häneltä sen kaipaamani Sähköjänis-albumin. Omistuskirjoitus ja pieni piirros Schopenhauerista kruunasivat päivän. (Puhumattakaan siitä, että Ninni piirsi meidät sarjakuvahahmoiksi blogiinsa!)

Mitäs me fiksut sarjakuvaihmiset? Kuvaajana Taina

Conini oli yllättävistä (?) syistä varsin sarjakuvapainotteinen, niin myös sunnuntain osalta. Jatkoimme omasta paneelistamme suoraan Petri Hiltusen esitelmään elokuvien sarjisversioista. Petriä on aina mahtavaa kuunnella ja tälläkin kertaa kaiken hauskan seassa tuli myös painavaa asiaa ja lista niistä sarjakuvista, jotka toimivat oikeasti paremmin sarjakuvina kuin elokuvina. Esimerkiksi alkuperäisen Alien - 8. matkustajan sarjakuvaversiossa chestburster-kohtaus on huomattavan paljon dramaattisempi kuin elokuvassa. Hiltusella oli myös loistavia pointteja siitä, miten tietyt elokuvalliset kohtaukset eivät vain toimi sarjakuvissa, koska sarjakuvassa ei voida kuvata liikettä elokuvien tapaan. Ja miksi turhaan käyttää valtavaa määrää kertojanlaatikoita ja täyttää ruutuja teksteillä, kun saman voi ilmaista kuvin?

Nelipäiväinen, huikea Archipelacon alkoi olla ohi. Valtava määrä ihmisiä pakkautui vielä pieneen auditorioon kuuntelemaan klassista bimbopaneelia - tällä kertaa vain yhdellä bimbolla. Opin jälleen kerran sen, että internetistä voi löytää vaikka mitä, ja erityisesti fandom-ihmisillä on selvästi liikaa vapaa-aikaa työstää uskomattoman hilpeitä videopätkiä lempielokuvistaan ja tv-sarjoistaan. Ankronikka-video tipautti minut täysin.

Yhden bimbon kosto ja tekniset ongelmat

Coni päättyi päätösseremonioihin, kiitoksiin ja seisaaltaan annettuihin suosionosoituksiin. Archipelaconin tulevaisuus on hämärän peitossa, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Minä ainakin lähden taas usean päivän roadtripille vähillä yöunilla, että pääsen jakamaan tämän kokemuksen uudestaan, mikäli coni järjestetään myös tulevaisuudessa.

Päätösseremoniat. Taustalla Petri Hiltusen facepalm.

Olennaista on se, että George R. R. Martin palaa Suomeen, jos Helsinki saa tänne Worldconin vuonna 2017. Martin käski kaikkia äänestämään. Sen voi tehdä täällä: Helsinki 2017. Jos tämä hanke toteutuu, se on ehdottomasti isoin, hienoin ja pelottavin SFF-tapahtuma Suomessa ikinä, joten sinne on pakko päästä. (Ja todennäköisesti olenkin siellä sitten järjestämässä sitä akateemista ohjelmaa.)

Ja teen myös pyhän lupauksen: jos Worldcon tulee Helsinkiin 2017, minä teen sinne jo pitkään suunnittelemani cosplay-asun ja pukeuden jediritari Luminara Unduliksi.

Koska tämä merkintä on jo laittoman pitkä, laitan vain loppuun kuvaspämmiä turisteilustamme sunnuntai-iltana Bomarsundin linnoituksen raunioilla ja maanantaiaamuna Kastelholman linnassa. Talviturkki jäi Itämereen ja meinasimme myöhästyi tietöiden takia laivasta, mutta mitään ei unohtunut ja kaikki ruumiinosatkin olivat tallessa, kun saavuimme Manner-Suomeen. 

Ryhmäkuva raunioilla

Katja kiipesi. Kuvaajana Taina

Kukapa ei haluaisi hengailla tykin päällä?

Upea auringonlasku näköalatornin juurelta.

Aarteenetsintää Kastelholman linnassa.

Kastelholman linna

Hyvästi Ahvenanmaa! (Essi, Taina & Jani)

Coniostoksia

Ja tätä lähdettiin hakemaan...

Huh, eiköhän se ollut sitten siinä.

Kiitos roadtrip-porukalle jaksamisesta!