Tutkijablogihaaste, osa 3: Fiiliksen mukainen työtila

Nyt kun syyslukukausi on pyöräytetty käyntiin opetuksen ja muiden töiden osalta, on sopiva hetki kaivaa tutkijablogihaaste taas esiin ja jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin. Seuraakin osa kolme, joka esittelee työtilaa. Minullahan on siis oikeastaan kaksi työtilaa: yliopiston työhuone ja oma työhuone kotona. Tässä esittelen yliopiston työtilaani, koska kotona olevasta työhuoneesta puuttuu tällä hetkellä se kaikkein oleellisin: työkone.

Klikkaa kuvaa isommaksi. Nuolet jäivät auttamattoman pieniksi.

Pärjään loppujen lopuksi varsin vähällä, mutta olen huomannut, että tietyt asiat on aina hyvä olla olemassa, jotta työnteko sujuu, oli sitten kotona tai yliopistolla.

1. Tee. Koska menen usein kirjoittaessani flow-tilaan, unohdan syödä tai juoda. Tee on hyvä olla olemassa, koska se lämmittää (sormeni palelevat koneella kirjoittaessa) ja pitää hereillä. Ei mitään kofeiinitonta nysväystä siis. Yleensä juon mustaa teetä maidon ja hunajan kanssa, yliopistolla pidän nyt valkoista teetä, koska se ei kaipaa mitään lisukkeita. 

2. Asuksen Transformer-tablettini, johon kuuluu näppis. En olisi selvinnyt läppärini kuolemasta ilman tätä. Kirjoitan tätäkin blogimerkintää tabletilla. Näppis ja touchpad ehdottomia työkäyttöön. Reissussa aina mukana. Sen nimi on Arya Stark, koska se on pieni ja pippurinen. 

3. Näkymättömät-muistikirja. Uusi hanke, uusi muistikirja. Rakastan muistikirjoja ja mikä olisikaan parempi kuin uusi Star Wars -aiheinen muistikirja? Kirjoitan kaikki muistiinpanoni käsin, koska se auttaa minua muistamaan paremmin. Tähän kokoan kaikki työjutut ja ideat työpajoja varten. 

4. Printatut Powerpoint-diat. Ihan sama, onko kyse konferenssiesitelmästä tai luennosta, tulostan aina diat paperille ja teen niihin käsin ylimääräisiä muistiinpanoja. Yleensä diani koostuvat pelkistä kuvista, joten käsin tehdyt lisäykset pitävät mielessä sen, mitä olin sanomassa ja mitä minun pitäisi vielä sanoa. Nämä ovat sarjakuvan teoriakurssin genreluennon muistiinpanoja. Kolmatta kertaa käytössä aina täydennettyinä versioina.

5. Teemuki. Koska tee, myös teemuki. Yliopistolla minulla on emalinen Haisuli-muki, koska Muumit. Sen ongelma on emalin kuumeneminen. Toisaalta tee myös jäähtyy paljon nopeammin kuin keraamisessa mukissa. Kotona minulla on variaatio Star Wars -mukeja. Ja yksi kirpparilta löydetty hobitti-muki.

6. Ankkatohtori-kyltti. Koska se kuuluu asiaan.

7. Hamahelmistä tehdyt mukinaluset. Askartelu on kivaa. Hamahelmet vielä kivempia. Näitä minulla on yliopistolla kaksi: Tampere Kupliin taidekujalta löytynyt Ducktales-Roope ja samalla mallilla itse tehty Milla. Kotona työpöydälläni asustaa Totoro.

8. Kalenteri. Tänä vuonna isompi ja siksi parempi. Enemmän tilaa kirjoittaa asioita muistiin, enemmän tilaa päällystää kannet Rosan ankoilla. Tätä ilman en pärjäisi päivääkään: kirjoitan asiat muistiin käsin ja saan sen aina nopeasti esille. En ole koskaan oppinut käyttämään mitään puhelimen kalentereita.

9. Darth Vader -pehmo. Koska pöydällä pitää olla aina jotain Star Wars -sälää. Figuja, bubblehead-hahmoja tai Legoja. 

10. Yliopiston työläppäri. Tämä kävi kesällä kotonakin. Kätevä perusvehje työkäyttöön. Lisänäppiksen ja -näytön kanssa varsin ookoo peli.

11. Avainnippu. Tästä löytyy kopioavain, muistitikku, työavaimet ja kaikkea muuta kranaatinsokasta lähtien. Stormtrooper-taskulampun kanssa löytää pimeässäkin perille.

12. Ylimääräinen näyttö. Erittäin hyvä olla olemassa läppärin lisäksi. Koska näytön pystyy laajentamaan, voi samaan aikaan sekä etsiä lisätietoja netistä että työstää Powerpoint-esitelmää, eikä tarvitse miettiä välilehtiä tai ikkunoita. Jos joutuu tekemään jotain kuvanmuokkauksia dioja varten, sitä suuremmalla syyllä kaksi näyttöä on hyvä olla. Kotonakin on miehen vanha laajakuvanäyttö odottamassa uutta läppäriä.

Kuvasta puuttuu olennaisena osana puhelin. Nyt niitä on kaksi: työ- ja henkilökohtainen kännykkä. Työnumero ei ole vielä päässyt kiertoon, joten siihen soitellaan harvemmin.

Fiiliksestä ja työtehtävästä riippuen kuuntelen myös musiikkia. Kotona kaiuttimilla koneelta, töissä kuulokkeilla puhelimesta. Musiikki voi olla kiva taustanauha, joka häivyttää häiritsevän hälinän, mutta tarkkaa tekemistä vaativien teoriaosuuksien kirjoittamisen aikana en yleensä kuuntele mitään. Joskus ristikkäiset kielet (englanninkielinen artikkeli, suomenkielinen musiikki) eivät häiritse.

Aina on tietenkin bonusta, jos on samassa huoneessa hyvä tutkijakollega, jolta voi tarpeen vaatiessa kysyä vinkkejä.

Näkymättömät-hankkeen ensiaskeleet

Juuri, kun selvisin yhdestä Turun reissusta, oli sinne lähdettävä takaisin. Tällä kertaa Näkymättömät - nuorten digitarinat -hankkeen Kick off -tapahtumaan. Kuten lupasin, yritän nyt koostaa jonkinlaisen merkinnän seuraavat (vähän vajaa) kolme vuotta elämästäni vievästä hankkeesta, jossa toimin virallisesti tutkijatohtorina. Nimikkeestä huolimatta tämä hanke ei kuitenkaan ole tutkimushanke, sillä tarkoituksemme ei ole tehdä tutkimusta, vaan luoda kirjaston työntekijöitä varten erilaisia omaelämäkerrallisia menetelmiä hyödyntäviä työpajoja, joiden tarkoitus on auttaa ehkäisemään nuorten syrjäytymistä. Huh, olipas määritelmä. Ja uskokaa pois, se oli vielä pitemmin kirjoitettu hankkeen hakemuksessa, joka on huikeat 22 sivua pitkä. Ja liitteenä oleva budjettilaskelma on sitten toiset parikymmentä sivua.

Sitä lukiessa tuli todettua, että rahoitushakemuksilla on aivan oma kielensä. (Toisto on tehokeino.)

Aloitin siis virallisesti työsuhteeni 1.9. ja heti samalla viikolla oli jo lähdettävä reissuun. Se tarkoitti erittäin pikaista matkaohjelman omaksumista, matkasuunnitelman tekoa ja epätoivoisia hetkiä, kun aivot eivät vaan suostuneet yhteistyöhön ymmärtämään kaikkia uusia asioita. Eniten harmaita hiuksia on aiheuttanut työajankirjausjärjestelmä, johon pyysin kädestä pitäen opastusta, jotta mikään ei menisi vikaan. Hankkeen rahoitus tulee nimittäin ESR:ltä (Euroopan sosiaalirahasto) ja siellä ollaan todella tiukkoja sen suhteen, että työajat on merkitty yhtenevästi eri lomakkeisiin ja että mitkä logot tulee olla esillä, kun hankkeesta viestitään. Koska tämä on henkilökohtainen tutkimusblogini, minun ei tarvitse laittaa EU:n lippuja merkintöihini, mutta kunhan hankkeen viralliset sivut ilmestyvät nettiin, linkitän ne tänne ja näette, miten virallista kaikki on. Huh huh.

(Esimerkiksi, jos nyt haluaisin lähteä johonkin konferenssiin puhumaan hankkeen työpajoista ja annettujen harjoitusten vastaanotosta, minun pitäisi käyttää hankkeen virallisia Powerpoint-kalvoja kaikilla mahdollisilla logoilla ja muilla härpäkkeillä.)

Turun reissu alkoi laittoman aikaisella herätyksellä, kun juna lähti jo 5.20 ja eihän täällä siihen aikaan mitään busseja kulje. Piti siis suhata taksilla keskustaan, jotta ehti ajoissa junaan. (Ja tästä taksimatkasta sain sitten hieman lisää harmaita hiuksia matkalaskun kanssa pelleillessä.) Hankkeen väki kokousti Turun pääkirjaston neuvottelutiloissa puoli kymmenestä eteenpäin ja siellä tapasimme ensimmäistä kertaa hankkeen kaikki osatoteuttajat: me Jyväskylän yliopiston väki, Turun AMK:n porukka, paikallisen kirjaston edustajat sekä Seinäjoen AMK. Kahden päivän mittaisen Kick offin tarkoituksena oli koota kaikki saman pöydän ympärille, antaa kuva siitä, mitä nyt ollaan oikein tekemässä, koota työryhmät eri osioiden ympärille ja saada opastusta viestinnästä, hallintoasioista sekä alustavasta aikataulusta.

Koska yöllä nukuttu unimäärä oli huikeat neljä ja puoli tuntia, en tuntenut itseäni erityisen hyödyllisesti suullisen ulosannin osalta. Toisaalta heti kun muut kuulivat, että osaamisalueeni on nimenomaan sarjakuvat, he olivat varsin innostuneita asiasta. Yliopistomme vastuulla kun on pääasiallisesti luova kirjoittaminen, niin sarjakuvaosaaminen tuo siihen sopivasti vähän jotain muutakin.

Olimme palaveeranneet jo ennen tapaamista ja pohtineet omia roolejamme hankkeessa. Toivoin, että se selviäisi hieman lisää Kick offin aikana, ja pääkohdat nyt ainakin vahvistuivat. Mitään tutkimusta en siis ole tekemässä hankkeen puitteissa, mutta voin tietenkin työajan ulkopuolella niin halutessani työstää aiheeseen liittyviä artikkeleja. Hankkeessa pääprojektini on kuitenkin niiden työpajojen sisältöjen tuottaminen, eli teetän nuorilla omaelämäkerrallisia sarjakuvaharjoituksia. Koska hankkeen nimessä on tuo niin muodikas "digi", minun pitänee tutustua myös enemmän digitaalisiin sarjakuviin ja niiden mahdollisuuksiin - mitä niiden kanssa voi tehdä ja miten. Se kyllä kiinnostaa jo muutenkin ja kun tässä alkuvaiheessa ei vielä pysty tekemään mitään konkreettista, kokeilen varmaan jotain video- ja / tai kuvanmuokkausohjelmia. Harkitsen myös tunnusten tekemistä sarjakuvablogit-portaaliin, jotta osaisin opastaa nuoria sen käytössä. (Mutta mikä blogini nimeksi? Ja kai sinne jotain pitäisi piirtääkin?)

Väsymyksestä ja yleisestä "apua, liikaa tietoa" -olosta huolimatta Turun keikka oli kuitenkin varsin kannattava - jos ei muuten, niin vähintäänkin ruuan puolesta. (Herkullisia lounaspaikkoja ja ravintola Foijassa sai ehkä parasta kanavuohenjuustoburgeria, mitä olen ikinä syönyt.) Sain vastauksia joihinkin askarruttaneisiin kysymyksiin, mutta lähdimme sieltä myös usean uuden kysymyksen kanssa. Koska olemme molemmat tutkijatohtorit hankkeessa osa-aikaisina, eniten meitä arveluttaa se työaika ja miten se tulee riittämään siinä vaiheessa, kun aloitamme pajaohjaukset. Ja ohjaammeko niitä vain Jyväskylässä vai myös Seinäjoella ja Turussa? Ja kirjaston väkeäkin pitäisi kouluttaa menetelmiemme käyttöön. Saammeko tarpeeksi osallistujia? Ja miten ihmeessä selviän tästä byrokratian viidakosta sössimättä jo ensimmäisen kuukauden aikana?

Olo on sekä innostunut että hieman jännittynyt tästä kaikesta uudesta ja oudosta. Jo työsuhde on hämmentävä asia. Sen tajuaminen konkretisoitui siihen hetkeen, kun poistin opiskelijakortin kukkarostani. Henkilökuntakorttini toimii nyt yliopiston kirjastokorttinakin, joten opiskelijakortti on turha ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2002.

Kansalaiset - medborgare - hanke on startannut.

Ville Tietäväisen Näkymättömät kädet mainittu!

Tähän postauksen loppuun sopiikin varsin hyvin seuraava katkelma. Tunnistatte tekstin taatusti.

- Tiedättehän, että jos jotakuta säikäyttää kovin usein, hän muuttuu helposti näkymättömäksi, sanoi Tuu-tikki pistäen suuhunsa maamunan, joka muistutti pientä mukavaa lumipalloa. - No jaa. Tuota Ninniä säikytteli pahasti eräs täti, joka oli ottanut tytön hoiviinsa, vaikkei pitänyt hänestä. Tapasin tädin ja hän oli kauhea. Ei vihainen, käsitättekö, sellaisenhan voi ymmärtää. Hän oli vain jäätävän kylmä ja ironinen.
- Mitä on ironinen? kysyi Muumipeikko.
- No, kuvittele että liukastut limasieneen ja läsähdät istumaan keskelle puhdistettuja sieniä, sanoi Tuu-tikki. - Tietenkin odotat äitisi suuttuvan, se olisi luonnollista. Mutta ehei, hänpä ei suutukaan, sanoo vain kylmästi ja musertavasti: - Ymmärrän että tuo on sinun käsityksesi tanssimisesta, mutta olisin kiitollinen, ellet tanssisi ruoassa. Suunnilleen sellaista on ironia.
- Hyi miten epämiellyttävää, sanoi Muumipeikko.
- Eikö olekin, myönsi Tuu-tikki. - Ja juuri sillä tavalla se täti puhui, hän oli ironinen aamusta iltaan. Lopulta lapsen ääriviivat alkoivat häipyä ja hän muuttui näkymättömäksi. (Jansson, Näkymätön lapsi (2010), 89.)

Viime aikojen olennaisia kuulumisia kuvina

Kansikuvatyttönä

Tajusin, että olen unohtanut jakaa tänne blogiin joitain tässä loppukevään ja kesän aikana tapahtuneita olennaisia, kenties ilmoitusluontoisia asioita. Suurimmasta osasta olen jo vouhannut somen muilla kanavilla eli naamakirjassa ja Twitterissä. Ajattelin kuitenkin koostaa niistä tänne sellaisen yhteisen merkinnän (lähinnä kuvina) ja intoilla vielä lopuksi parista muusta seikasta.

Ankkalinnan Pamauksen numerossa 32 on Sampsa Kuukasjärven kirjoittama varsin mittavan pituinen arvio väitöskirjastani. Olen siihen erittäin tyytyväinen, eikä yhtään nolottanut, kun sitä ensimmäisen kerran lueskelin. On kehua ja ansaittua kritiikkiä. Ja kyllähän se aina pienen tutkijan sydäntä lämmittää, kun on alansa ammattilehden kannessa. (Ja nimenomaan tekstimuodossa, sillä sellaisena olen huomattavasti särmämpi.)

Keväällä puuhastelimme myös sarjakuvatutkimuksen mainostamisen ja tiedotuksen kanssa. Kollegani Essi Varis sai kurssiltaan idean, että voisimme tehdä tutkimuskohteestamme posterin, jonka avulla levittäisimme laitoksen opiskelijoiden pariin tietoutta siitä, että sarjakuvaa voi oikeasti tutkia yliopistossa eri tasoilla.

Siitä tuli lopulta tämän näköinen, kun me kolme tutkijaa työstimme itsestämme potretit sarjakuvamuodossa. Tarkoitus oli mukailla jonkin taiteilijan tyyliä. Tunnistettako kaikki? Näitä julisteita löytyy Seminaarimäen kampusalueen rakennuksista, jossa laitoksemme väkeen voi todennäköisesti törmätä. Väreinä ihanat pinkki ja mintunvihreä. Tämän omin työhuoneemme seinälle. Sitä on kehuttu ja idea on uhattu varastaa.

Elokuun 15. päivänä olin kuuntelemassa kollegani Karoliina Kähmin väitöstilaisuutta. Kähmi väitteli tohtoriksi kirjoittamisen oppiaineesta aiheella ”Kirjoittaminen on tie minuun, minusta sinuun" Ryhmämuotoinen kirjoittaminen ja metaforien merkitys psykoosia sairastavien kirjallisuusterapiassa. Kyseessä oli Suomen ensimmäinen kirjallisuusterapiaa psykoosia sairastavien kuntoutuksessa hyödyntävä tutkimus. Tilaisuuden vastaväittäjänä toimi Tampereen yliopiston dosentti Päivi Kosonen ja kustoksena dosentti Risto Niemi-Pynttäri.
 

Karoliina urakkansa alussa.

Aku Ankka ja Karhukopla mainittu!

Unohdin myös skannata tämän Anne Tarsalaisen kirjoittaman jutun Opettaja-lehden numerosta 15 (5.6.2015), nettilinkinhän asiasta jo laitoinkin.

Yritämme koko ajan suunnitella ja organisoida nuorille suunnattua sarjakuvakurssia Rapinan kanssa. Ongelmana on lähinnä ollut aikataulu ja sen kanssa säätäminen. Tällä hetkellä tilanne kuitenkin näyttää aika hyvältä kurssin osalta ja toivon, että saamme mainokset ja markkinoinnin pian käyntiin.

Tähän aiheeseen tietenkin liittyy myös tutkijatohtorin pestini Näkymättömät - nuorten digitarinat -hankkeessa, josta aion kirjoittaa selventävän postauksen vielä erikseen. Tällä hetkellä sarjakuvarintamalla mennään siis sekä teorian että käytännön menetelmin. Huomenna aloitan yliopistolla tutun sarjakuvan historia, teoria, analyysi ja tulkinta -kurssin, jolle on ilmoittautunut varsin hyvä määrä opiskelijoita, vaikkakin ensimmäistä kertaa kurssilla on tässä vaiheessa vielä jokunen paikka jäljellä. 

Pari muuta intoiltavaa asiaa vielä: minua on pyydetty sekä refereeksi eräälle varsin kiinnostavalle artikkelille että gradun tarkastajaksi. Vielä jos graduohjattava napsahtaisi kohdalle, niin akateemisen uran peruspilarit olisivat hyvin kasassa. Näistä lähdetään liikkeelle.

Fragile Subjects - Lapsuudentutkimusta Turussa

Päivitys viime viikon konferenssista on hieman viivästynyt alkaneiden opetuskiireiden takia. Ehkä tästä piakkoin pääsisi taas jatkamaan tutkimukseen liittyvien asioidenkin parissa.

Turun yliopistolla järjestettiin siis 19.-20.8. kaksipäiväinen lapsuudentutkimuskonferenssi Fragile Subjects - Childhood in Literature, Arts and Medicine. Tuo taiteen ja lääketieteen yhdistäminen saattaa ensilukemalta vaikuttaa oudolta, mutta ainakin itse näin linkittymisen heti esimerkiksi kirjallisuus- ja kuvataideterapiaan. Toisaalta konferenssissa ei kokoontunut ainoastaan joukko humanisteja, vaan konferenssi oli varsin poikkitieteellinen: oli sosiologiaa, psykologiaa, lääketiedettä, historioitsijoita, yhteiskuntatieteilijöitä - ja yksi sarjakuvatutkija eli minä. Olo oli kieltämättä hieman irrallinen, vaikka joukkoon kuului myös kuvakirjoja ja pelejä tutkivia kollegoita. Huomasin myös konferenssin avausseremoniassa piirteen, johon en ollut törmännyt spefi- enkä sarjakuvakonferensseissa: valtaosa tutkijoista oli naisia. Lapsuudentutkimus on kuulemma tyypillisesti naisvaltainen tutkimusala, mikä oli hieman hämmentävää, kun on tottunut siihen, että konferensseissa tapaa aika tasapuolisesti miehiä ja naisia.

Minulla oli Alfred Kordelinin säätiön myöntämä matka-apuraha, joka kattoi tämän reissun ja kesäisen Archipelaconin. Vaikka tämä konferenssi ei ollut täysin omaa alaani, odotin tapahtumaa varsin suurella innolla ja valmistauduin esitelmääni keräämällä materiaalia DCML:n ystävällisten ankistien avustuksella.

Konferenssissa oli viisi sessiota, joissa kussakin oli 3-4 paneelia, mikä tarkoitti tätä tyypillistä valinnanvaikeuden ongelmaa. Päädyin kuitenkin etenemään turvallisissa vesissä, mikä tarkoitti lastenkirjallisuuden ja visuaalisen kulttuurin paneeleita ja jätin traumat ja lääketieteen sikseen. Yhden traumaattisia lapsuuksia käsittelevän paneelin päädyin kuitenkin katsomaan ihan vain siksi, josko sillä pääsisin hieman virittäytymään tulevaan hankeprojektiini. (En päässyt, päädyin ajattelemaan liikaa lasten itsemurhia.)

Ensimmäisen päivän esitelmistä odotin eniten Safiullina Alexandrovnan paperia Beatrix Potterin saduista. Otsikko "Tricksters and Criminals in Beatrix Potter's Tales" lupasi paljon, joten pettymys oli sitäkin suurempi, kun esitelmä paljastui lähinnä matemaattisiksi taulukoiksi siitä, miten paljon mitäkin ilmiötä esiintyy Potterin lastenkirjoissa ja miten. Konkreettiset esimerkit jäivät niin lyhyiksi, ettei aiheeseen päässyt oikein sisälle. Ja sitten kuulin Alexandrovnan olevan nimenomaan kirjallisuudentutkija, joten hän ei ota huomioon ollenkaan kuvia. En ymmärtänyt tätä suhtautumista lainkaan: kyllähän sitä olisi melkein pakko reagoida kuviin, jos kerran tutkii kuvitettuja lastensatuja... Ehkä Alexandrovna ottaa kuvat huomioon, jos tekee jatkotutkimusta. Esitelmä pohjautui nimittäin hänen graduunsa.

Professori Marika Nikolajevan keynote

Konferenssin odotetuin anti oli itselleni yksi kolmesta kutsuvieraasta, Cambridgen professori Maria Nikolajeva, jonka väitöskirja The Magic Code oli omani päälähteitä teoriakirjallisuuden osalta. Varauduin hillittömään akateemiseen fanitukseen, mikä olisi varmaan paisunut yli, jos professori Nikolajeva olisi puhunut vähääkään lastenkirjallisuuden fantasiaan liittyvistä asioista. Nikolajevan keynote-esitelmä oli kuitenkin otsikoitu "Cognitive-Affective Engagement with Disability in Contemporary Young Adult Fiction." Käsitellyt teokset kuulostivat erittäin mielenkiintoisilta, mutta niiden nimet vilahtivat ohi niin nopeasti, etten ehtinyt kirjoittaa niitä ylös. (Tämän takia Powerpoint on hyvä asia, vink vink.)

Ensimmäisen päivän päätteeksi järjestettiin perinteinen konferenssi-illallinen Hus Lindmanilla, jossa olin käynyt kerran aiemmin PPCS-seminaarin yhteydessä. Konfesenssi-illalliset ovat varsin rentoja ja vapaamuotoisia tapahtumia, vaikka joidenkin (kuten tämän) alussa saattaa olla tervetuliaismaljat ja jonkin tahon tervehdys. Osallistun kuitenkin illallisiin lähes poikkeuksetta, koska niissä A) on usein aivan laittoman hyvää ruokaa, ja B) se on varsin oiva tilaisuus tutustua ihmisiin ja verkostoitua. Fragile Subjects ei tehnyt poikkeusta kummallakaan osastolla. Päädyin muun muassa selittämään amerikkalaiselle kollegalle Muumien mahtavuutta ja mitä suomalaista kannattaa viedä mukanaan tuliaisina (tietenkin niitä Muumeja ja Fazerin suklaata). Tutustuin myös pariin suomalaiseen kollegaan, joista toinen tutkii lasten kuvakirjoja.

Torstaiaamun visuaalista kulttuuria käsittelevä paneeli sisälsi kaksi mielenkiintoista esitelmää: Sanna Quickin musiikkia ja äänimaisemia Pelikaanimies-elokuvassa katsastava paperi sekä Ville Sirkiän esitelmä siitä, miten Pikku Kakkosesta tuttu Nukkumatti-animaatio (Unser Sandmännchen) rakentaa lapsuutta. Siinä oli varsinkin meille suomalaisille melkoinen nostalgiapaukku, jolla kyllä pysyi hereillä aamuyhdeksältä alkaneessa sessiossa.

Sanna Quick ja katsauksen päätelmät

Ville Sirkiä näyttää, miten Nukkumatti vieraili myös Lapissa

Yksi ehdottomasti kiinnostavimpia esitelmiä oli kahvitauon jälkeisessa kirjallisuuspaneelissa ollut, jyväskyläläisen kollegani Susanne Ylösen esitelmä "The Cute Little Monster", jonka aiheena oli lastenkirjallisuuteen hiipinyt ilmiö söpöiksi tehdyistä hirviöistä. Ylönen pohti, mitä tarkoitusta tämä "cutification" palvelee ja onko se enemmän aikuisille kuin lapsille suunnattu ilmiö. Odotan Susannen väitöskirjaa suurella innolla.

Hirmuisen söpöjä hirviöitä Susanne Ylösen esitelmässä.

Oma esitelmäni oli konferenssin viimeisessä sessiossa, jossa käsiteltiin lapsia visuaalisissa kulttuureissa. Session paikka oli sinänsä konferenssin järjestäjiltä aika fiksusta valittu, sillä tuohon aikaan iltapäivästä (ja koko konferenssista) porukka alkaa yleisesti olla melko nuutunutta. Kun on vuorossa neljän esitelmän putki, on hyvä olla visuaalista materiaalia, johon yleisö voi kiinnittää huomionsa. Ainakin pysyivät hereillä.

Visuaaliseen kulttuuriin oli saatu mahdutettua esitelmät valokuvista, Roald Dahlin lastenkirjoista, sarjakuvista ja videopeleistä. Sanna Lehtonen piti päivitetyn version Archipelaconin akateemisessa osiossa pitämästään esitelmästä, joka koski Child of Light -videopelin arvosteluja ja vastaanottoa. Natalia Kokoshnikovan esitelmässä kiinnostavaa oli se, miten kuva ja teksti toimivat Dahlin kirjoissa erottamattomina: kirjailija itse tekee käsikirjoitusvaiheessa suunnitelmia siitä, mitkä kohdat hän haluaa näyttää kuvina, ja jättää näin ollen tekstin kokonaan pois. Hänen vakiokuvittajalleen Quentin Blakelle jää sitten työ kuvata Dahlin visiot.

Oma esitelmäni otsikko oli "From Brats to Woodchucks: The Representation of Huey, Dewey and Louie in Disney Comics." Puhuin siis siitä, miten ankanpoikien kuvaus on muuttunut Al Taliaferron kuvittamasta ensiesiintymisestä tähän päivään. Esimerkkejä hain Taliaferron lisäksi tietenkin Barksilta ja Rosalta. Minulla oli valtavasti materiaalia ja koko konferenssin ajan keksin uusia, täydentäviä asioita, jotka piti ottaa huomioon, kuten eri aikakausien kulttuurinen konteksti eli muun muassa Comics Code ja miten 1950-luvulla suhtauduttiin lapsiin ja sarjakuviin. Jouduin karsimaan huikeasti materiaalia ja esimerkkejä pois ja pelkäsin, etten sittenkään ehdi puhua kaikesta siitä, mitä olisin halunnut. Kokonaisuudessaan esitelmä meni kuitenkin varsin mukavasti, varsinkin kun ottaa huomioon sen, että yleisössä oli - kukas muu kuin - itse Maria Nikolajeva.

Sain paljon kysymyksiä ja kommentteja, vakioina tietenkin "miksi Aku on niin suosittu", mutta myös uusia ja tärkeitä huomioita siitä, miksi Tupu, Hupu ja Lupu ovat nimenomaan sukulaispoikia, eivätkä Akun omia poikia, ja että miten ankanpoikien syntyaika ja tämän ajan perhekäsitys voivat vaikuttaa asiaan omalla tavallaan.

Kun kahden tunnin mittainen paneeli oli ohi, paneelia vetänyt David Linton totesi meille, että tämä oli ehdottomasti konferenssin paras sessio. Se ainakin lämmitti mieltä.

Toivottavasti konferenssin järjestäjät suunnittelevat julkaisun tekemistä. Jos eivät, haluaisin joka tapauksessa kirjoittaa esitelmäni pohjalta laajemman artikkelin.

 

Esitelmää odotellessa ollaan aina vähän jännän äärellä.

Kaksipäiväinen konferenssi oli kaikin puolin varsin onnistunut paketti. Konferenssin hintaan kuuluneet lounaat Upseerikerholla olivat maittava ja kahvitauot ansaitsevat erityiskiitosta pituudellaan (puolessa tunnissa ehtii sekä juoda kupposen että seurustella ja siirtyä seuraavaan saliin) ja kerrassaan herkullisilla pullillaan.

Sain uusia tuttavuuksia ja pääsin kiittämään professori Nikolajevaa hänen väitöskirjastaan. Tämä nolona tokaisi, että lue jotain tuoreempaa, mistä ymmärsin, että jokainen tutkija etenee urallaan jossain vaiheessa siihen pisteeseen, että menneisyyden tutkimukset alkavat tuntua perusteluiltaan ja tulkinnoiltaan vanhoilta ja noloilta. 

En ehtinyt jäädä pitkään seurustelemaan konferenssin päätyttyä viiden jälkeen, kun piti ehtiä kuuden junalla kohti Jyväskylää. Turusta jäi hyvä mieli, kuten aina. Ja kohtahan sinne pitää lähteä taas takaisin...

Aku Ankka - keskivertoamerikkalainen?

Tilasin Peter Schilling Juniorin teoksen Carl Barks' Duck. Average Americanin (2014) tässä loppukeväästä Adlibriksestä. Hinta ei ollut kallis ja mikä tahansa Disneyn sarjakuvista kertova tietokirja on aina luksusta. Niitä on olemassa aivan liian vähän. Lukaisin sen nyt junassa matkalla Turkuun (nimenomaan lukaisin - sivuja on kokonaisuudessaan 122, josta 10 on lähteitä ja liitteitä) ja ajattelin sanoa siitä muutaman sanan. Ankkalinnan Pamaus jo kommentoi teosta aiemmin blogissaan ja tein itsekin samoja huomioita. Seuraavassa omia havaintojani ja mielipiteitäni sekä fanin että tutkijan näkökulmasta.

Schilling kertoo heti johdantoluvussa, että kyseessä on fanin tekemä arvostelu, johon hän on koonnut omia lempitarinoitaan. Hänen pyrkimyksensä on vakuuttaa satunnainen lukija Disney-sarjakuvien ja eritoten Carl Barksin sarjakuvien sisällöllisestä laadusta ja tarinoiden merkityksellisyydestä. Tieteellistä teosta on turha odottaa ja tässä suhteessa ainakin itse olin hieman pettynyt. En nyt välttämättä odottanut tieteelliselle tekstille ominaista lähdeviitekäytäntöä, mutta olisin toivonut hieman lähdekritiikkiä, lisää argumentointia ihan pätevien sarjakuva-analyysien pohjalta ja jonkinlaista tulkintaa tehdyistä huomioista.

Teos koostuu kirjan pituuteen nähden yllättävän mittavasta ja kirjoittajan faniuden historiasta kertovasta johdannosta sekä seitsemästä luvusta, joissa Schilling esittelee Barksin sarjakuvien parhaimmistoa (omasta näkökulmastaan). Huomion kohteena ovat muun muassa sellaiset klassikot kuin "Lost in the Andes", "The Guilded Man" ja "The Golden Helmet". Kuten kansikuvasta voi päätellä, Schillingin lempihahmo on ehdottomasti Aku Ankka, minkä pohjalta analysoitavat sarjakuvatkin on valittu. Kuten Ankkalinnan Pamauksen blogimerkintä toteaa, Schilling näkee Akun eräänlaisena "näyttelijänä", joka sujahtaa rooleihinsa eli eri ammatteihin yhtä helposti kuin kulta-ajan Hollywood-näyttelijät. Schillingin mukaan Barksin parhaimmissa Aku-sarjakuvissa on samanlaista huumoria kuin Laurel & Hardy -komedioissa.

Schilling analysoi myös osuvasti, miksi Aku on useille niin läheinen ja tärkeä hahmo:

Donald fails constantly, to our pleasure, but he succeeds more often that you'd think. Donald does not typically succeed in financially. But he does emerge from many of these stories with his dignity intact and with a spiritual success in the face of economic ruin that is unmatched [- -]. (Schilling 2014, 9.)

Schillingin pointtina on se, että kuten Aku, myös useimmat meistä epäonnistuvat. Tämä tekee Akun lukijan kannalta helposti lähestyttäväksi.

 

Yllättävää kyllä, Schilling vertaa Akua Indiana Jonesin kaltaiseen seikkailijaan, joka kiertää maailmaa nimenomaan seikkailemisen halusta (s. 10). Tämän väitteen tekee hämmentäväksi se, että sekä Spielberg että Lucas ovat molemmat todenneet Barksin Roope Ankan olleen Indiana Jonesin inspiraationa. Tähän liittyy myös se, mikä teoksessa itseäni eniten ärsytti, eli kirjoittajan antipatiat Roope Ankan hahmoa kohtaan. Schillingin erittäin negatiivinen kuva Roopesta tulee parhaiten esille hänen kirjoittamastaan arviosta sarjakuvasta "The Magic Hourglass". Esimerkiksi Barksista huomattavasti tieteellisemmän teoksen kirjoittanut Thomas Andrae kommentoi samaa sarjakuvaa ja toteaa, ettei Roopen hahmo sarjakuvan julkaisuvuonna (1950) vielä ollut kehittynyt sellaiseksi, jona Barks sen myöhemmin näki. (Paljon varhaisen Roopen vihaisuudesta ja ikävistä luonteenpiirteistä siirtyi myöhemmin Kulta-Into Piihin, minkä esimerkiksi Timo Ronkainen on huomioinut Ankkalinnan Pamaukseen 1/2000 kirjoittamassaan Roope-artikkelissa.) Myös ajatus maagisesta tiimalasista Roopen vaurauden syynä tuntuu vieraalta Roopen hahmoa tutkittaessa, vaikkakin Barks piti sarjakuvansa toisistaan erillisinä, episodimaisina teoksina.

Schillingillä on tietenkin oikeus mielipiteeseensä ja vaikka kyseessä on nimenomaan Barksin sarjakuvia analysoiva teos, luen tekstiä vieläkin vahvasti Rosa-silmälasieni läpi, eli kuinka Rosa on tulkinnut Barksin esittämät hahmot. Ja nämä tulkinnat eivät osu ollenkaan yksiin Schillingin huomioiden kanssa, vaikkakin Akun sankaruus ja rooli suhteessa ankanpoikiin tulevatkin hyvin esille. Hyväksyisin kirjoittajan näkemykset paremmin (sekä tutkijana että fanina), mikäli hän perustelisi huomionsa ja ajatuksensa pätevästi. Nyt ne jäävät kirjan fanimaisuuden takia pelkästään mielipiteiksi.

Lähdekritiikki-viittaukseni tarkoitti teoksen johdannossa esiintyvää mainintaa niistä hyvistä Barks-teoksista, jotka Schillingin mukaan ovat enemmän tutkimuksia kuin hänen oma katsauksensa. Näihin Schilling lukee jostain syystä myös Ariel Dorfmanin ja Armand Mattelartin Kuinka Aku Ankkaa luetaan -teoksen, josta olen tässäkin blogissa aiemmin avautunut. Ongelmalliseksi tämän kommentin tekee tietenkin se, etteivät Dorfman & Mattelart tienneet Barksin olemassaolosta pamflettia kirjoittaessaan. Heille Walt Disney oli vastuussa kaikista sarjakuvien sisällöistä. Toiseksi kyseessä ei ole erityisen pätevä tieteellinen tutkimus, kuten olen aiemmin todennut. Dorfmanin ja Mattelartin teoksessa esiintyy varsin mielenkiintoisia luentoja, mutta puuttuvan lähdeviitekäytännön ja lähteinä käytettyjen, Chilessä julkaistujen käännösten perusteella sitä ei voi lukea hyviin kriittisiin julkaisuihin.

Schillingin teos on ihan viihdyttävä ja Barks-fanille sopiva nopea lukupaketti. Mitään uutta ja mullistavaa se ei kuitenkaan tarjoa. Sarjakuvia analysoivat luvut menevät pitkälti tarinoiden referoimiseen ja vaikka sarjakuva-analyysia vähän otetaankin mukaan erityisesti ruutujen kokojen ja hieman sisältöjenkin osalta, tarkempi luenta ja tulkinta puuttuvat kokonaan. Mikä teoksesta myös puuttuu, on kokoava päätäntö, jossa kirjoittaja olisi voinut tehdä hieman yhteenvetoja havainnoistaan. 

Ja jostain syystä tartuin myös sivulla 8 olleeseen lauseen alkuun, jossa puhuttiin Akusta: "Barks created such a believable character..." Barkshan ei tietenkään luonut Akua vaan kehitti Akun hahmoa monipuolisemmaksi. Olisin kustannustoimittajana vaatinut ehdottomasti tuon lauseen tarkentamista väärinkäsitysten välttämiseksi.

Tutkimuksen välisiä kuulumisia (ja pari kirjaa)

En ole kuukahtanut loman jälkeiseen mystiseen masennustilaan, en! Olen orientoinut itseäni tulevaan lukukauteen kokoustamalla, suunnittelemalla opetusaihioita, markkinoimalla sanataideryhmiäni, pohtimalla sarjakuvakurssin ryhmätyöskentelyä (15 ilmoittautunutta, kun viimeksi tarkastin) ja valmistautumalla ensi viikon konferenssiin varsin tärkeällä tavalla eli suunnittelemalla kuinka pukeutua. (Minulla on hyllyssäni Marjo Kamilan väitöskirja Katsojana ja katsottuna. Opettajan kontrolloitu ulkoasu, jonka jossain paralleelissa ulottuvuudessa olevalla vapaa-ajalla aion lukea ja kirjoittaa sitten ihan oman postauksen aiheesta tutkijan ja opettajan vaatetus vs. fanius ja oma tyyli.)

Ensi viikolla suuntaan Turkuun kansainväliseen Fragile Subjects: Childhood in Literature, Arts and Medicine -konferenssiin puhumaan ankanpoikien muuttuneista kuvauksista ja funktioista Disney-sarjakuvissa. Siellä on valtavan paljon mielenkiintoisia papereita ja tietenkin Maria Nikolajeva, jonka väitöskirja oli omani päälähteitä. 

Aaa, akateeminen fanituskohtaus! 

Esitelmä on tällä hetkellä vielä työn alla, koska huomasin vasta nyt, miten pyllystä on tehdä tabletilla powerpoint-esitelmää. Sitä hiirtä tässä kaipailen. Joten säädän esitelmäni semivalmiiksi sitten maanantaina työhuoneella, kun tiistaina suuntaan jo Turkkuseen.

Muista kuulumisista sen verran, että Jyväskylän yliopiston Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos ja eräät aktiiviset kollegani järjestävät lokakuun 29.-30. päivinä seminaarin Reconfiguring Human & Non-human: Texts, Images and Beyond. Sain juuri tietää, että oma abstraktini on hyväksytty seminaariin, mistä olen aivan innoissani! Aikomuksenani on pohtia sitä, ovatko Disney-hahmot ihmisiä vai eläimiä ja missä suhteessa. Myös Mikki ja Hessu pyörivät nyt mukana kuvioissa.

Post doc -tutkimukseni ja urani tutkijatohtorina alkaa syyskuun alusta, mutta minulla ei ole vielä mitään haisua, mitä sitten oikeastaan teen. Se selvinnee tässä parin viikon aikana, kunhan kollegani Karoliina Kähmi on väitellyt, mikä tapahtuu itse asiassa huomenna lauantaina! (Tai siis tänään lauantaina, koska postauksen kirjoittaminen venähti näköjään yli puolenyön.) Äärettömän mielenkiintoinen kirjoittamisen oppiaineen väitös siis tulossa. Olen menossa itsekin kuuntelemaan. (Karoliina oli toinen ohjaajani Sanallistaminen luovuusterapioissa -kurssikokonaisuudessa.)

Muuta mainostettavaa?

Keski-Suomen sanataideyhdistys Rapina järjestää ravintolapäivänä 16.8. Sanataidekahvila Sikuriinan yliopiston Seminaarinmäellä, Educa-rakennuksen edessä. Olen siellä keittämässä teetä ja tarjoilemassa herkkuja. Kannattaa piipahtaa satuhetken ääreen nauttimaan vaikkapa Viisikon eväsleipiä, Muumimamman kurpitsapiirakkaa ja kurkun kostukkeeksi Aku Ankan sihijuomaa. 

Ankkatohtoria on jo kyselty kouluttajaksi sarjakuvan saralta kahdelle eri taholla niin nyt syksylle kuin myös keväälle. Pitäisi kouluttaa eri alojen ammattilaisia, mikä on aina jännää. Varsinkin, jos puhuu tuleville opettajille... Kevään projekti on jo varmistunut, syksyn koulutuksesta odotan vielä virallista kommenttia. Elleivät sitten ole unohtaneet koko juttua, kun siitä kesäkuussa jo lähettivät kyselyä.

Ja ettei tämä menisi nyt aivan tylsäksi ja kuvattomaksi, niin tässäpä kevään ja kesän aikana hyllyyn kertyneitä kirjoja. (Määrä ja kirjahylly-aiheisten juttujen päivitystiheys kertoo siitä, miten pienellä budjetilla on tänä vuonna menty.) Kuvassa mukana myös pehmokilpikonnani Hemingway, joka hyväksyy pinon.

Pinosta kirppiksiltä ja divareista olen löytänyt Coelhon Bridan (Coelho on salainen paheeni), Phil & Kaja Foglion hienon Girl Genius -sarjakuvasarjan neljännen osan (pitäisikin ottaa sarja lukuun taas ihan alusta, kun se jäi vuosia sitten kesken) ja Suomen ensimmäisen sarjakuvaväitöksen, Pekka A. Mannisen Vastarinnan välineistön. Se oli hieno löytöhetki tutkijalle. 

Hämmentävistä tavaratalojen tarjouksista on pongattu Ville & Aino Tietäväisen Vain pahaa unta sekä Colin Duriezin Legenda nimeltä J. R. R. Tolkien. Uutena olen hankkinut George R. R. Martinin Lohikäärmetanssi 2:n ja kirjasarjan ensimmäisen osan englanniksi. Jälkimmäinen oli varattu Martinin nimmarille Archipelacon-reissua varten. Adlibriksestä tilasin myös Gaimania: huikean The Graveyard Bookin ja englanninkielisen satumukaelman The Sleeper and the Spindle, joka yhdistää toisiinsa Lumikin ja Prinsessa Ruususen. Viimeinen tilattu kirja on Peter Schilling Jr.:n Carl Barks' Duck. Average American, joka nyt oli vain pakkohankinta ankkatutkijalle.

Ah - kuvasta puuttuu vielä Stephen Kingin On Writing, jonka luin suomeksi sanataideohjaajakoulutusta varten, innostuin näin King-fanina kovasti, ja päädyin tilaamaan teoksen hyllyyni.

Lahjaksi olen saanut Arturo Perez-Reverten Yhdeksännen portin ystävältäni, joka ei siitä piitannut. Pidin elokuvasta, odotan kirjalta paljon. Ted Bishopin The Social Life of INK oli tosiaan kiitoslahjani SKS:n seminaariesiintymisestä huhtikuulta ja Methods of Critical Discourse Analysis oli kiitos ystävältäni, jonka kirjahyllyä järjestimme kirjastoluokituksen mukaisesti. (Äärimmäisen hauska ja koukuttava projekti. Aion tehdä saman omille tietokirjoilleni joskus hamassa tulevaisuudessa, kun olen rikas ja kuuluisa tutkija ja minulla on valtava kirjastohuone.)

Irvine Welshin Trainspotting löytyi laitoksemme ota ja lue tästä -laatikosta. Esa Sirénin Ilomantsin ritaripartion nappasin kotoa mukaan. Ostin sen aikoinani iskälle isänpäivälahjaksi tietämättä, että siskoillani oli sama mielessä. Kotoa löytyi näitä sitten kaksi kappaletta ja ajattelin ottaa tämän mukaani, koska iskä ei sitä enää ole lukemassa. Osasyynä muistot, osasyynä Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 32.

Olen myös asettanut itselleni henkilökohtaisen haasteen. Aion kirjoittaa pitkästä aikaa proosaa ja nimenomaan novellin. Tavoitteenani on lähettää se Portin novellikilpailuun. Eihän tässä vielä mikään kiire olekaan...

Lomalaisen välipäivitys

Olen nyt viettämässä viimeistä viikkoa ihan oikeaa kesälomaani. Ensimmäistä sitten... no, en oikeastaan edes muista. Varmaan löytyy historian hämärästä eli yliopistovuosieni alkupuolelta kesä, jolloin pidin lomaa opiskelujen lomassa. Ainakin olen joskus käynyt rokkifestareilla.

Nyt olen pysynyt kaukana töihin ja tutkimukseen liittyvistä asioista. Jätin työhuoneen ovenpieleen lapun, että jos minut tavataan lomalla yliopistolta, on pidettävä huoli siitä, etten vain tee töitä. No, kerran siellä kävin, ja itse asiassa työasioissa, mutta se oli se ainut kerta. Piste. 

Sähköpostia olen myös kiltisti lukenut harvemmin kuin normaalisti, enkä (kuten pomoni käski) ole avannut töihin liittyviä viestejä. Ei sillä, että niitä olisi tullutkaan. Ainoita pakollisia "työasioita" ovat olleet junalippujen hankinta ensi kuun konferenssiin Turkuun ja pieni kalenterin päivittäminen. Tai no, se kalenterin päivittäminen tietenkin karkasi vähän käsistä, kuten kuvasta näkyy. Uusi lukukausi alkaa aina uuden kalenterin hankkimisella ja ensimmäistä kertaa päädyin yliopiston kalenterin sijaan tuollaiseen isompaan kapistukseen. Onpahan ainakin tilaa. Vertailukohtana kolmen aiemman lukuvuoden kalenterit.

Ankkatohtorin personoidut kalenterit

Ihan ensimmäisinä kertoina Akkarin leikkeleminen hieman sattui sieluun. Mutta koska kyseessä oli tuplakappale ja olen sittemmin kerännyt niitä tuplia ihan vain askartelutarkoituksessa, sarjakuvien uusiokäyttö tylsän kalenterin koristeluun on nykyisin ainoastaan kivaa ja erittäin odotettua. (Aiemmin olen käyttänyt myös W.I.T.C.H.-lehtiä ja Nemejä tähän tarkoitukseen.)

Kolmen viikon lomani on kulunut lukemisen ja TV-sarjojen merkeissä. Olen kiristellyt hampaitani Anna Kareninan kanssa (nyt muistan, miksi en teosta oikeastaan koskaan lukenut: puolet ajasta vaan niitetään jotain peltoja) ja muistellut menneitä tapittamalla Heroesia (odotan sen jatkoa innolla). Minun piti myös jatkaa Zeldan Skyward Swordia, mutta jostain syystä se ei ole lähtenyt käyntiin (olen niin jumissa pääpahiksen kanssa, että ehkä siksi ei inspaa). Mutta olemme peliporukan kanssa palanneet takaisin kolmannelle "tuotantokaudelle" historiallisen Conquistadors-ropen merkeissä.

Ensi viikolla aloitan pehmeän laskun työasioihin ja järjestelen kaikki vanhat väitös- ja opetuspaperini pois jaloista uutta lukukautta varten. Sen voin jo sanoa, että sarjakuvan teoriakurssi on ainakin tulossa ja muutakin opetusta on laitettu lukujärjestykseen reilulla kädellä yliopiston ulkopuolelle. 

Isoin uutinen on kuitenkin se, että aloitan syyskuussa Jyväskylän yliopiston Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella tutkijatohtorina hankkeessa "Näkymättömät - nuorten digitarinat". Kolmen vuoden hankkeessa osa-aikainenkin työskentely on erinomainen tilaisuus ja mahdollisuus tulevaisuuden kannalta. Pestin tarkemmat tiedot selvinnevät ensi kuussa, kun yliopisto palaa kesälomiltaan. Nyt ehdin vielä ottaa iisisti ja kaasoilla yhdet häät.

Lempitaiteilijani osa 8 - Juanjo Guarnido

Juanjo Guarnidon nimi ei välttämättä sano monelle mitään. Mutta kun Guarnidon nimeen yhdistetään toinen nimi, Juan Díaz Canales, voi jo useammalle nousta mieleen teossarja Blacksad. Toisin kuin muiden lempitaiteilijoideni kanssa, minulla ei ole selvää muistikuvaa siitä, milloin tutustuin ensimmäistä kertaa Guarnidon kynänjälkeen. Se tapahtui kuitenkin kirjastossa ja nimenomaan Blacksadin myötä, vaikka olin jo tietämättäni nähnyt hänen piirrostyyliään eräässä tietyssä piirroselokuvassa.

Kuva: © Luigi Novi / Wikimedia Commons

Juanjo Guarnido (1967 -) syntyi Espanjan Granadassa, jonka taidekoulussa hän myöhemmin opiskeli maalausta. Uransa aikana hän on tuottanut materiaalia niin pieniin fanzine-lehtiin kuin Marvel Comicsille. Pieni markkina-alue pakotti kuitenkin hänet etsimään muita töitä tv-sarjojen parista. Lisäksi hän on muun muassa työskennellyt Disney-studioiden animaattorina ja vastannut Tarzan-elokuvan (1999) Sabor-leopardin animoinnista. 

Sabor-leopardi. Kuva: wikipedia

Guarnido oli tavannut Juan Díaz Canalesin jo 1990-luvun alkupuolella, jolloin ajatus yhteisen sarjakuvan tekemisestä oli heitetty ilmoille. Lähdettyään Disneyltä Guarnido otti yhteyttä Canalesiin ja he saivat myöhemmin sopimuksen ranskalaisen Dargaud-kustantajan kanssa. Vuonna 2000 ilmestyi ensimmäinen Canalesin käsikirjoittama ja Guarnidon piirtämä Blacksad-albumi Quelque part entre les ombres (Kissa varjoisilta kujilta).

Ensimmäinen albumi.

Sekä kriitikot että yleisö nostivat ensimmäisen Blacksadin suosikkiensa joukkoon. Se voitti Sierren kansainvälisillä sarjakuvafestivaaleilla "Prix de la Découverte" -palkinnon sekä "Avenir"-palkinnon  Lys-lez-Lannoy -festivaaleilla. Kolme vuotta myöhemmin julkaistiin toinen osa Valkoinen valtakunta (Arctic-Nation), joka oli myös valtava menestys saaden useita palkintoja mm. Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilla. Sarjassa on ilmestynyt nyt viisi osaa: edellä mainittujen lisäksi Punainen sielu (Âme rouge, 2005), Hiljainen helvetti (L'Enfer, le silence, 2010) ja Amarillo (2013).

Osien 3 ja 2 kansikuvat kortteina

Blacksad on film noir -henkinen sarjakuva kovaksikeitetystä yksityisetsivästä nimeltä John Blacksad. Tarinat sijoittuvat 1950-luvun Yhdysvaltoihin ja niissä käsitellään rikosten ratkaisujen lisäksi yhteiskunnallisia asioita, kuten rotuerottelua. Valkoisessa valtakunnassa esimerkiksi näytetään Ku Klux Klaanin kokouksia. Punaisessa sielussa puolestaan vilahtaa itse Adolf Hitler.  

Blacksadin hahmot ovat antropomorfisia eli ihmismäisiksi muutettuja eläimiä, joiden laji yleensä kuvastaa niiden luonnetta tai roolia sarjakuvassa. Sarjakuvan kerronta on kuvaukseltaan elokuvallista: ruutujen kuvakulmat ja siirtymät tuovat parhaimmillaan mieleen nimenomaan 1950-luvun dekkarin. Piirrosjälki on maalauksellista ja realistista, eikä ruuduissa esiinny paljoa vauhtiviivoja tai merkkikieltä. Kerronnalle ominaista on myös film noir -elokuville tyypillinen päähenkilön sisäinen puhe, joka näytetään kertojanlaatikoissa.

Nautin Guarnidon töissä nimenomaan hahmoista: miten hän onnistuu yhdistämään ihmisen ja eläimen ja tekemään hahmoista valtavan ilmeikkäitä lajiensa puitteissa. Realistinen piirrosjälki, taustojen yksityiskohdat ja ruutujen film noir -värimaailmat tekevät sarjakuvista taidetta, jota on ilo lukea ja tarkastella. Tutkijana minua viehättää tietenkin myös historiallisten henkilöiden ja paikkojen sekoittuminen fiktiivisten hahmojen maailmaan.

Guarnidon maalaamia potretteja hahmoistaan. (postikorttejani)

Löysin viimeisimmällä Ranskan reissullani pariisilaisesta taidekaupasta kasan Guarnidon Blacksad-postikortteja, joita pidän tallessa sopivaa käyttöä varten. Hänen töitään oli esillä tauluina myös Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilla keväällä 2013. Himoitsin niitäkin, mutten todennäköisesti olisi saanut sellaista kuljetettua takaisin Suomeen ehjänä. Ehkä joku toinen kerta.

Sarjakuvista minulta puuttuu tällä hetkellä vain Amarillo, jota pidän piirroksellisesti ehkä sarjan heikoimpana. Se on minun makuuni Blacksadin maailmaan aivan liian värikäs.

Lue ja tutustu:

https://www.lambiek.net/artists/g/guarnido_juanjo.htm

http://www.blacksadmania.com/

Lähteenä ja tukena käytetty Wikipedian englanninkielisiä artikkeleita Guarnidosta ja Blacksadista.