Aloitin Populaarikulttuurin tutkimuksen tohtoriohjelman (kavereiden kesken PPCS) statusjäsenenä keväällä 2012. Tuo hetki oli suloisen katkera, koska ohjelman tarjoama rahoitus oli milleistä kiinni. Katkeruus väistyi kuitenkin äkkiä, kun ymmärsin, mitkä mahdollisuudet jo pelkkä statusjäsenyys toi tullessaan. Ohjausta, vertaistukea, kontakteja, seminaareja... ja erityisesti uusia mahtavia kollegoita kerrassaan herkullisine väitöskirja-aiheineen.
Nyt tuo tohtoriohjelma saatettiin päätökseen kaksipäiväisessä seminaarissa, joka oli perjantain osalta avoin yleisölle. Lauantain vietimme keskenämme laivalla tulevaisuuden tutkimussuunnitelmia ja ansioluetteloita käsitellen.
Esitelmöimme Turun kaupunginkirjastolla perjantaina 23.10. kello kahdestatoista aina kuuteen saakka. Paikalla puhumassa olivat sekä me tohtorikoulun tutkijat että osa ohjaajistamme. POP SLAM! -tapahtumaksi ristitty, viralliselta nimeltään "Aku Ankasta Pokémoniin - populaarikulttuuri tieteen tähtäimessä" oli avoin kaikille kiinnostuneille. Tavoitteenamme oli esitellä tutkimuksemme ydin kymmenessä minuutissa ja käyttää viitisen minuuttia kysymysten ja kommenttien vastaanottoon. Esitelmäaiheet vaihtelivat vainoamisen äänimaailmasta 1800-luvun Wienin huumorikuvastoon ja nettiäitien some-elämästä rockiin, Reaganiin ja pornoon.
 |
| Vastaväitellyt Juhana Venäläinen kuvasi työelämän muutoksia Fok_it -sarjakuvan kautta. |
 |
| Aino Tormulainen esitelmöi 1990-luvun tyttöenergiasta. |
 |
| Tuleva Pokémon-tohtori Johannes Koski |
Oma esitelmäni käsitteli tietenkin väitöskirjatutkimustani Rosan ankkasarjakuvista, jota yritin epätoivoisesti tiivistää kymmeneen minuuttiin, mikä osoittautui pieneksi haasteeksi. Asiaa ei yhtään auttanut se, että Powerpointtini pohjana oli kevään Popcult-esitelmäni, jonka pituus oli se rapiat puolitoista tuntia... Mutta eipä siinä, sain kyllä kaiken olennaisimman sanottua ja saamani palautteen perusteella olin vielä suht sujuva ja luentevakin - mitä nyt posket helottivat paloauton lailla. Siitä en näytä ikinä pääsevän eroon.
Sain jopa tutkijakoulun ulkopuolisen yleisökysymyksen, mikä on aina piristävää ja kivaa. Lisäksi esitelmäni herätti sen verran innostusta paikalle ilmiintyneessä opiskelijassa, että onnistuin jo ehkä rekrytoimaan hänestä tulevan sarjakuvatutkijan. Ken tietää.
Illan päätteeksi minä, Aino ja Johannes istuimme vielä yleisön edessä pienessä paneelikeskustelussa pohtimassa muun muassa, mitä hyötyä populaarikulttuurin tutkimuksesta on (periaatteessa kysymys on absurdi, koska humanistista tutkimusta ei voida mitata hyödyn akselilla), mihin tutkija voi työllistyä osaamisensa perusteella ja millaisia kokemuksia meillä on tutkimuksemme vastaanotosta. Hyötykohtaan totesimme, että pelkästään se, että populaarikulttuuri on se, mitä ihmiset kuluttavat, tekee siitä oikeutetun tutkimuskohteen. Miksi se on suosittua? Mikä siitä tekee kiinnostavaa? Muun muassa siksi sitä pitää tutkia.
Osaamisalueemme puolestaan kattaa samat tärkeät seikat kuin millä tahansa muulla tutkimusalalla: aineistonhallinta, analyysi, kriittinen lukutaito, tiedonhaku, konferenssitaidot, organisointi, stressinhallinta, apurahahakemusten teko... Onhan noita. Lisäksi totesin omasta puolestani, että se, miten perillä on näistä populaareista ilmiöistä esimerkiksi lasten ja nuorten kulttuurin osalta, auttaa minua opettajana ymmärtämään oppilaitani paremmin. Oppilaat eivät ehkä kunnioita samalla tavalla sellaista opettajaa, joka ei ymmärrä heidän kiinnostuksenkohteitaan. Ja sitten olen minä, joka saavun tunnille Darth Vader -pipossa, Jurassic Park -paita päällä ja kerron, että tänään suunnitellaan supersankareita...
Tulimme yksimielisesti siihen tulokseen, että maailma tarvitsee populaarikulttuurin tutkijoita.
Perjantai päättyi yhteiseen italialaiseen illalliseen ja saapumiseen ihanaan, neljän tähden hotelliin. Totesinkin jo muilla somekanavilla, että joskus se tutkijanarki on luksusta. Tai ainakin siihen asti, kunnes huomaa, ettei sitä yöpymiseen kuuluvaa Superaamiaista ehdikään syömään aamulla, kun laiva lähtee jo vartin yli kahdeksan...
Lauantain vietimme sitten kokonaisuudessaan laivalla seminaarissa, joka vei meidät Maarianhaminaan ja takaisin. Päivän aikana ehdimme käsitellä osioita väitöskirjoista, pari post doc -tutkimussuunnitelmaa (mukaan lukien yksi oma kirjaprojektihaaveeni) sekä tutkijan CV:n ohjeistusta. Eli mitä siellä ansioluettelossa pitää näkyä ja mihin työantajat akateemisessa maailmassa kiinnittävät huomiota. Saimme kaikki arvokasta uutta tietoa sekä CV:n muokkaamisesta (Tutkimuseettisellä neuvottelukunnalla on tästä olemassa varsin pätevä
malli) että rahoitushakemusten olennaisista osista, kuten rakenteesta ja suunnitelman toteuttamispotentiaalista.
Sain taas uutta kipinää liittyen mahdollisiin kirjaprojekteihini, joten pitää nähtävästi alkaa ahdistella kustantamoja ehdotelmilla. Ja jos jotain alkaa tapahtua, pitää seuraavaksi hankkia vuorokauteen lisää tunteja.
Virallinen osuus päättyi tulevaisuuskatsaukseen. Koska vaikka tohtoriohjelma päättyykin, ei sen tarvitse tarkoittaa sitä, että populaarikulttuurin tutkimuksen täytyy päättyä - päinvastoin. Nythän sen vasta pitääkin lähteä aktiivisesti uusille poluille, kun meillä on jo kokonainen verkosto, jota lähteä kehittämään yhteisillä hankkeilla, julkaisuilla ja ties sun millä projekteilla, joita heiteltiin ilmoille laivan baarissa kovaäänisten eläkeläisten ja kännisten nuorukaisten aiheuttaman metelin yli. Ideoiden taimet jätettiin muhimaan. Katsotaan, mitä niistä vielä kasvaa.
 |
| Tulevaisuusutopioita pohtimassa. |
 |
| Palkitsimme ohjaajat kiitosjuomalla ja populaarikulttuuria edustavalla Pez-setillä. |
 |
| Allekirjoittanut ja professori Helmi Järviluoma-Mäkelä |
Koska mikään ei oikeastaan päättynyt, vaan on vasta alussa, ei tunnelma ollut missään vaiheessa erityisen haikea. Paikoitellen jopa innostunut. Näiden neljän vuoden aikana meistä tohtorikoulun jäsenistä kolme (ja lisäksi koulun entinen koordinaattori) ehtivät viimeistellä väitöskirjansa ja puolustaa sitä julkisesti. Ja lisää on luvassa. Populaarikulttuurin tutkimus elää ja voi hyvin.
Periaatteena oli siis pelkkä nimmari - ei omistuksia. Mikä oli aiheuttanut hieman epävarmuutta, oli kirjakauppojen ilmoittama "nimikirjoitus vain meiltä ostettuihin kirjoihin" -periaate. Don ei sitä ole koskaan hyväksynyt. Koska kirjakauppa järjestää tilaisuuden, on tietenkin hyvien tapojen ja kohteliaisuussääntöjen mukaista ostaa kaupasta jotain, mutta Don signeeraa myös ne kotoa tuodut opukset, Tuomas Holopaisen levyt, julisteet, paperiarkit ja vaikka käsivarren jos niikseen tulee (kunhan ette sano, että tatuoitte nimmaria ihoonne - sitä hän ei arvosta). Meidän piti välillä nykiä ihmisiä hihasta, että oliko siellä kassissa lisää kirjoja, anna vain ne kaikki tähän pöydälle, niin isketään nimmarit niihinkin.
