Supersankarityöpaja nuorille (15-29-v) Veturitalleilla 1.3.

Löydä oma sisäinen supersankarisi!

– intensiivinen sarjakuvatyöpaja nuorille (15–29-v)

Tiistaina 1.3.2016 klo 12–18 (Sisältää ajan omakustanteiselle lounaalle)

Paikka: Veturitallit, Höyry

Toivottu osallistujamäärä: 4-10 henkeä

Luovia menetelmiä hyödyntävässä sarjakuvapajassa pääset pohtimaan omia kiinnostuksen kohteitasi, taitojasi sekä osaamistasi ja jalostamaan niistä supersankarin. Sarjakuvapajan aikana harjoittelemme piirtämiseen rentoa otetta ja työstämme lyhyen stripin tai koko sivun kokoisen esittelyruudun, jossa jokainen pääsee näyttämään omat supervoimansa. Oletko sinä Kielioppikostaja, Luovuuspuuska vai Inspiraattori?

Tavoitteena on saada aikaan viimeistelty ja taatusti erilainen esittely omasta osaamisestasi, jota voit hyödyntää vaikka CV:si liitteenä.

Kurssille ei ole osallistumismaksua.

Ilmoittautumiset kurssin ohjaajalle FT Katja Kontturi, puh. 040 8053546, katja.j.kontturi(at)jyu.fi

Työpaja kuuluu osaksi Euroopan Sosiaalirahaston (ESR) rahoittamaa Näkymättömät – nuorten digitarinat -hanketta, joka tukee nuorten osallisuutta ja tarjoaa areenan oman tarinan esittämiseen.

http://nakymattomat.turkuamk.fi/

 

Lempitaiteilijani osa 9 - JP Ahonen

Olemme siirtyneet lempitaiteilija-sarjassa sarjakuviin. Loppusuora häämöttää. Numerolla yhdeksän on tamperelainen kuvittaja ja sarjakuvataiteilija Jussi-Pekka eli JP Ahonen (1981-). Minulla ei ole selvää muistikuvaa siitä, milloin luin ensimmäisen Villimpi Pohjola -strippini. Muistan vain pitäneeni hahmojen pyöreistä muodoista, ilmeikkäistä kasvoista, stripin väreistä ja erityisesti sen huumorista. Lisäksi samaistuin opiskelijaelämään ja siihen liittyviin ongelmiin suht voimakkaasti.

Kuva: Antti Eintola, YLE (2015)

JP Ahonen on tamperelainen sarjakuvataiteilija, jonka tunnetuin strippisarja on Aamulehdessä vuodesta 2003 julkaistu Villimpi Pohjola-sarjakuva. Jo kuuteen albumiin koottu sarja kuvaa nuoren kaveriporukan ystävyyttä ja kasvua opiskelun ja arjen lomassa. Sarjan parhainta antia loistavan, ilmeikkään piirrostyylin lisäksi on sen huumori ja erilaiset intertekstuaaliset viittaukset populaarikulttuuriin, kuten elokuviin, tv-sarjoihin ja peleihin. Olen siksi käyttänyt Ahosen strippejä esimerkkinä sarjakuvaluentosarjani aikana.

Alla oleva strippi kertoo sarjan naistenmiehestä, Rontista, jonka kasvua viimeisten albumien aikana on ollut kiehtovaa seurata. Strippi on hyvä esimerkki sarjakuvakerronnan mahdollistamasta visuaalisesta symboliikasta ja viittauksista pelikulttuuriin. Tällä kiusaan poissaolojaan korvaavia opiskelijoita. Strippi kun ei vain aukea, ellei ole pelannut erästä tiettyä peliä.

Villimpi Pohjola: Lapsus (2014, s. 18.)

Villimpi Pohjola -albumeista kolme on ollut ehdolla Sarjakuva-Finlandia-palkinnon saajaksi: Kypsyyskoe (2011), Lapsus (2014, jolloin itse olin valitsijaraadissa) ja Valomerkki (2015) tänä keväänä.

JP Ahosen toinen merkille pantava teos on Puskaradio, johon on koottu muun muassa Journalisti-lehdessä (2009-2012) julkaistuja strippejä. Teos on nykyisin osin haastava lukea, sillä sen stripit kommentoivat ajankohtaisia uutisia ja yhteiskunnallisia tapahtumia. Näiden seikkojen selventämiseksi albumiin on liitetty selitykset niihin uutisiin, jotka eivät välttämättä avaudu heti ensilukemalta. 

Lempistrippejäni Puskaradiosta (2012)

Teoksen herkullisimpiin piirteisiin kuuluvat tunnistettavista poliitikoista ja julkisuuden henkilöistä piirretyt eläinhahmot, jotka edustavat esikuviaan hämmästyttävällä yhdennäköisyydellä (esim. Alexander Stubb hevosena). Albumissa on lisäksi lukuisia strippejä, joiden kuvakerronnan analyysi on sarjakuvatutkijalle puhdasta nautintoa. Esimerkiksi yllä oleva strippi, jossa yhdistyy ruotsin kruununprinsessa Victorian häät ja jalkapallo-ottelu, on lemppareitani. Sekin kuuluu kurssini analyysivalikoimaan. Myös Puskaradio on ollut Sarjakuva-Finlandia-finalistina.

Tapasin JP Ahosen Tampere Kuplii -sarjakuvafestivaaleilla vuonna 2014 ja kerroin hänelle kurssini analyysitehtävistä. Hän innostui asiasta ja oli halukas kuulemaan, miten hänen strippejään on analysoitu. En ole muistanut toimittaa hänelle esimerkkejä, mutta ehkä joskus sopivalla hetkellä muistan keskustelun ja laitan hänelle sähköpostia asiasta...

Tuona samaisena tapaamiskertana sain myös Ahosen omistuskirjoituksen huikeaan Perkeros-albumiin.

Perkeros (2013) Sarjakuva-Finlandia-finalisti

Perkeros on yhdessä kuvittaja KP Alareen kanssa työstetty sarjakuvaromaani hevibändistä nimeltä Perkeros. Sarjakuva kertoo bändin taipaleesta kohti odotettua kuuluisuutta, sekavista ihmissuhteista ja musiikin mystisestä (ja myyttisestä) voimasta. Teos on visuaalisuudessaan pysäyttävä: en ole koskaan lukenut sarjakuvaa, jossa musiikki on pystytty kuvaamaan niin vaikuttavasti, että sen miltei kuulee sarjakuvan lehdiltä. Tarina on kiehtova ja hahmot, kuten Perkeroksen rumpalina toimiva Otso-karhu, kiinnostavia ja sympaattisia. Perkeros on käännetty tähän mennessä ainakin englanniksi, ranskaksi, italiaksi, espanjaksi ja saksaksi.

Jos et tähän teokseen ole vielä tutustunut, tee se heti.

JP Ahosen kotisivut: http://www.jpahonen.com/
JP Ahosen kauppa: http://jpahonen.tictail.com/

 

Hyvää Kainon päivää!

Kyllä Mummo tietää.
Akryyli litoposterille.

Tänään maalauskurssin aiheena oli nimipäiväänsä viettävä Kaino. Tietenkin ensimmäinen Kaino, joka ankkatutkijalle tulee mieleen, on Mummo Ankka eli Kaino-Vieno. Vietin siis aamupäivän ankkataiteen parissa maalaten sormet akryyliväreissä käsi täristen Mummoa, jonka tässä nyt paljastan teille pienenä väliaikapäivityksenä.

Puseron siniset korostukset saisivat näkyä paremmin, mutta ottaen huomioon, että tämä oli ensimmäinen ankkamaalaukseni ikinä, olen lopputulokseen kohtalaisen tyytyväinen.

Roope Ankan mysteeri - tulossa uusi dokumentti Don Rosasta

Dokumentin tekoa. Kuva: The Scrooge Mystery film crew.

Viikko sitten Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilla julkistettiin virallisesti tieto uuden Don Rosa -dokumentin tekemisestä, josta faneille on tippunut hiljalleen tietoja jo viime vuonna. Dokumentti on nimeltään The Scrooge Mystery ja sen ohjaajana toimii ranskalainen Morgann Gicquel. Ensi-iltaa kaavaillaan vuoteen 2017. (Itse veikkailisin ajankohdaksi Angoulêmen sarjakuvafestivaaleja tammi-helmikuun vaihteessa, mutta tämä on tietenkin vielä vain arvaus. Jos näin on, niin tämä tutkija taitaa suunnata festivaaleille toista kertaa elämässään.)

Dokumentti lähestyy ankkapiirtäjää fandom-ajan pioneerina: fanina hän on saanut tunnustusta omista töistään, jotka perustuvat Disneyn alkuperäisiin lisensioituihin tuotoksiin, mikä osaltaan kaventaa rajaa fanitaiteen ja "alkuperäisen" taiteen välillä. Elokuva koostuu kahteentoista osaan jaetusta keskustelusta Rosan kanssa, minkä ohessa haastatellaan faneja, jotka puolestaan ovat saaneet omat inspiraationsa hänen töistään. Dokumentin aikana Rosa piirtää uudet versiot Roope-potreteistaan, jotka hän loi Roope Ankan elämä ja teot -sarjakuvaromaaniaan varten.

Dokumentin nettisivut löytyvät osoitteesta http://www.thescroogemystery.com/, mistä löytyy jo ensimmäinen teaser-traileri. Kannattaa heti kirjautua sivujen kautta sähköpostilistalle, jotta saa uusimmat tiedot elokuvan edistymisestä. Esimerkiksi yllä oleva valokuva on lähetetty sähköpostilistan kautta kiinnostuneille faneille. Projektia pystyy seuraamaan myös somessa: sille löytyy oma Twitter-tili sekä Facebook-sivut. 

Tässä vaiheessa tiedämme jo, että luonnollisesti Tuomas Holopainen tulee esiintymään dokumentissa, sillä hänen nimensä mainitaan jo trailerissakin. Mutta nyt voin julkisesti paljastaa, että filmiryhmä tulee haastattelemaan minuakin dokumenttia varten. Allekirjoitin jo viime vuonna paperin, jossa suostun mukaan projektiin ja olen käytettävissä sitä varten. Kuvausaikataulua ei ole vielä sovittu, mutta kerron siitä heti, kun siitä tulee tietoa (ja sen saa julkistaa). Ei voi muuta sanoa kuin KÄÄK.

Kultturellia viikonloppua!

Kirjahyllyn täytteeksi

Kävin eilen Vanhan kirjan talvessa. Tällä kertaa puheohjelmassa ei ollut hirveästi mitään kiinnostavaa, joten piipahdin lähinnä tekemässä ostoksia. Valikoima tuntui tänä vuonna paremmalta siinä mielessä, että tein loistavia löytöjä hyvään hintaan. Yleensä tuppaan kiertämään kojut läpi ennen kuin alan tehdä kauppoja. Nyt tuli useampaan otteeseen sellainen olo, että pakko ottaa ennen kuin muut vievät.

Lastenkirjahyllyäni täydentää nyt Emilia Lehtisen kirjoittama ja Laura Valojärven upeasti kuvittama Prinsessa Wilhelmiina ja kohtalon lantti. Ostin sen ihan aluksi vain kuvituksen ja runomuotoisen kerronnan takia, mutta tajusin sitten, että kirjassahan on jippo: siinä on useampia vaihtoehtoisia loppuja! Tätähän pitää lukea heti viikonloppuna.

Vitosen hyllystä napsin mukaani myös Larssonin Millennium-trilogian osat yksi ja kolme kovakantisina. Pidän Lisbethistä ja pidin trilogiasta, vaikka väittävät, että ruotsalaisduo Erik Axl Sundin Varistyttö-sarja pesee Larssonilla lattiaa. (Saa nähdä, ensimmäinen osa on nyt kirjastosta lainassa.)

Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa oli todellinen löytö: osta arpa eurolla ja valitse sitten pinosta kirja. Luin tätä viime kesänä, kun satoi koko ajan ja tuli vähän lovecraftmäinen fiilis. Gaimanin novellikokoelma osui silmään vahingossa ja pakkohan sekin oli ottaa kyytiin, koska Gaiman. 

(Siskoni vihaavat tätä nykyilmaisua "koska jotain" ja sanovat, että minun pitäisi kieli-ihmisenä ja kielioppifriikkinä välttää sitä täysin. Vastasin, että kieli pyrkii lyhentymään luonnostaan, joten ilmaisu on taloudellinen. Ja hauska. Osallistuin myös yhteen gradututkimukseen siitä, miten ilmaisua käytetään ja mikä on kenenkin kielikorvalle sopiva ja oikea paikka käyttää sitä.)

Ja sitten vielä Dracula. Olen metsästänyt tätä kovakantisena vuosia, enkä uskonut, että saan sitä halvalla mistään. Nyt sain. Ja vieläpä samalla kannella, millä luin sen itse teininä! Joku tuntematon mies siinä piipahti toteamassa, että se on paras kirja, jonka hän on ikinä lukenut. Harkitsin hetken verran, säästänkö sittenkin englanninkieliseen versioon, mutta miksen voisi hankkia alkuperäiskielistä joskus myöhemmin tämän rinnalle? 

Koko juttu ei mahtunut
skanneriini.

Niin, ja kävihän sitten siinä Keskisuomalaisen toimittajakin tekemässä vierailijoista juttua. Haastattelivat aluksi vieressä olijaa ja kysyivät sitten, saako minustakin ottaa kuvia. Ajattelin, että jos siinä sivussa näyn, niin ei se nyt haittaa, mutta halusivat sitten jututtaa minuakin lukemisesta ja kirjojen hankkimisesta. Homma meni siihen, että minun kommenttini päätyivät sitten lehteen. Melkein nolottaa. 

Vaikka enemmän oikeastaan nolotti se, että kun minulta kysyttiin, mistä kirjoista en luopuisi hyllyssäni, panikoin, ja osasin vain ajatella eilen pongaamaani Hesarin uutista Harry Pottereiden lukijoista, niin pamautin sitten Potterit.

Oikea vastaushan olisi ollut Don Rosan tuotanto.

Loppujen lopuksi juttu oli kuitenkin kirjoitettu sen verran kivasti, ettei siinä käynyt ilmi Pottereiden ehdottomuus.

Vanhan kirjan talvesta hiippailimme ystäväni kanssa Jyväskylän taidemuseolle, josta minun oli tarkoitus käydä ostamassa tunnekorttipakka. Kävimme kuitenkin ensin tutustumassa Tommi Toijan Mutatis Mutandis -näyttelyyn, josta olin nähnyt joitain hämmentäviä valokuvia. Arvostan todella paljon kuvanveistäjiä, koska kolmiulotteinen hahmottamiseni rajoittuu kaksiulotteiseen taiteeseen. Siksi katselen mielelläni patsaita, eivätkä Toijan keramiikasta tehdyt pienet mutanttiolennot olleet poikkeuksia. Varsinkin, koska ne olivat rujoudessaan melko karmivia. 

Näyttely jatkuu muuten huhtikuun kolmanteen päivään saakka, joten kannattaa piipahtaa! (Ja se Kilpisenkadun ja Vapaudenkadun kulman seinällä oleva valoteos pissivästä pojasta on muuten myös Toijan tuotoksia.)

o___O

"Me katselemme sinua. Ilman silmiä." Muukalaiset-sarja.

Nurkan mustasilmäinen mutantti oli kammottava.
En suostunut menemään sen lähelle.

Samikset.

Tätä lähdin hakemaan: Pia Westerholmin tunnepakka. 
"Tästä navetasta lähtemisen tunne."

Kulttuuriviikonloppuni jatkuu tänään teatterin merkeissä. Pääsen lopultakin näkemään kaupunginteatterin Jekyll & Hyde -musikaalin!

Promootio - suurin akateeminen juhla

Ilmoittauduin tänään elokuiseen promootioon. Kyseessä on siis tyypillisesti kolmen, neljän vuoden välein järjestettävä akateeminen juhla, jossa maisterin ja tohtorin tutkinnon suorittaneet saavat juhlallisuuksien keskellä oppiarvonsa ja näiden tunnukset: maisterinseppeleen ja -sormuksen tai tohtorinhatun ja -miekan. Latinankielinen termi 'promovere' tarkoittaa suomeksi eteenpäin siirtämistä, edistämistä tai ylentämistä: tutkinnon saaneet siis ylennetään akateemisessa arvoasteikossa. Tänä vuonna Jyväskylän yliopiston promootio on kaikkien tiedekuntien yhteinen juhla.

Promootio on lähinnä perinteinen seremonia eikä osallistumatta jättäminen tarkoita sitä, ettei oppiarvoa saisi. (Voi myös osallistua poissaolevana, jolloin saa kaikki asiaankuuluvat härpäkkeet, mutta hinta ei ole niin tyyris.) En itse koskaan mennyt maisteripromootiooni, koska olin jo päätä pahkaa tekemässä tohtorintutkintoani ja ajattelin säästää juhlallisuudet sinne. Toinen syy oli raha: kaikkiin promootioon kuuluviin juhlallisuuksiin osallistuminen on naurettavan kallista. (Tähän ja pukukoodiin palaan myöhemmin.) Sain kutsun joulukuussa samana päivänä, kun päästäni otettiin mitat tohtorinhattua varten. Luin ohjeistuksia ja kustannuksia ääneen miehelleni, joka päivitteli ja repeili vuoronperään.

Promootio on kolmipäiväinen juhla, jonka pitkät perinteet juontavat Euroopasta jo keskiajalta. Suomessa ensimmäinen promootio järjestettiin Turun Akatemiassa vuonna 1643, Jyväskylän yliopistossa on promovoitu vuodesta 1969. Perjantaina järjestetään maistereille seppeleensitojaiset ja tohtoreille miekanhiojaiset. Miekanhiojaisissa tohtorinmiekka hiotaan seremonialliseen sävyyn tohtorin seuralaisen valellessa tahkoa kuohuviinillä. (Tämä kohta aiheutti useamman repeämisen.) Perjantai-ilta päättyy illallisiin.

Lauantaina järjestetään varsinainen promootioakti. (Kyllä, sitä sanotaan aktiksi.) Minulla ei ole tarkkaa tietoa sen kulusta, mutta edellisvuosien kuvien perusteella se muistuttaa ylioppilasjuhlia: promovendit (promootioon osallistuvat maisterit tai tohtorit) noutavat oppiarvonsa tunnusmerkit ja saavat latinankielisen diplomin sekä kutsukirjan, jossa vissiin on tiedot kaikista sinä vuonna promovoitavista. Netin mukaan tämä kestää kolme ja puoli tuntia, joten oletettavasti siellä oikeasti haetaan niitä hattuja ja sormuksia ja miekkoja yksi kerrallaan. Kai siellä jotain puheohjelmaakin on. Kuulemma tilaisuudessa esitetään ainakin varta vasten tätä promootiota varten sävelletty viisu.

Eniten olen miettinyt perheenjäsenten kutsumista paikalle. Virallinen kutsu on kahdelle eli sisältää puolison (joka meinasi kuolla tylsyyteen jo väitöstilaisuudessa), mutta nähtävästi muita vieraspaikkoja on rajoitetusti. Pikaisella selauksella siitä kuulemma saa lisätietoa myöhemmin. (Eli äitikin taitaa päästä halutessaan paikalle.)

Aktin jälkeen seuraa juhlallinen kulkue, joka on todennäköisesti se kaikista tunnetuin piirre. Jyväskylän yliopiston edellisestä promootiosta vuonna 2013 taisi olla telkkarissakin juttua, kun presidentti Sauli Niinistö vihittiin kunniatohtoriksi. Kulkue matkaa Taulumäen kirkkoon, jossa pidetään jumalanpalvelus. (Muistattehan - keskiaikainen perinne.) Kiinnostavaa olisi kuulla, että mitä ne promovoitavat, jotka eivät kuulu luterilaiseen kirkkoon, tekevät tässä vaiheessa. Ehkä karkaavat.

Lauantai-ilta huipentuu päivällistanssiaisiin, joissa vissiin muistellaan ne kaikki Wanhojen tanssien poloneesit ja muut keskiaikaiset paatokset läpi. Tanssiaisten jälkeen pidetään puhe nousevalle auringolle. (Totaalinen repsahdus.)

Sunnuntaillekin on vielä survottu ohjelmaa: siihen sisältyy Jyväskylän yliopistossa Päijänteen risteily ja lounas sekä päivän päätteeksi promoottorin (yliopiston virkaiältään vanhin professori) ja gratistan (eli järjestelyistä vastanneen toimikunnan pääjehun) karonkka buffetpöytineen. Tämän pitäisi sitten olla se "rento" tilaisuus.

Kaikkeen osallistuminen maksaa. Jos päättäisi vetää koko shown läpi kunnolla puolison ja parin vieraan kanssa, koko hela hoito kustantaisi lähemmäs viisisataa euroa. Sitten siihen päälle tulee reilu 600 € maksava hattu ja parinsadan hujakoilla pyörivä miekka. Miekan sain väitöslahjaksi roolipeliporukaltani (ja se on niin yli-ihku, että meinasin kuolla - en ole varma hehkutinko miekkaani täällä blogissa ollenkaan) ja hatun raaskin tilata, koska tätini päätti, että pitäähän tohtorilla hattu olla ja osallistui varsin kattavasti kustannuksiin.

Olin aluksi hieman skeptinen sen suhteen, että haluanko osallistua mihinkään naurettavan kalliiseen pönötykseen, mutta tulin lopulta siihen tulokseen, että kerrankos sitä elämässään tohtoriksi väittelee, joten katsotaan, miten tämän saisi vedettyä omalle tyylilleen sopivasti kotiin. Olen osallistumassa vain miekanhiojaisiin ja promootioaktiin ja jätän tanssiaiset ja risteilyt suosiolla sellaisille, jotka niistä nauttivat. Ja pitäähän sitä lähteä hattua ja miekkaa nyt ulkoiluttamaan, kun sellaiset kerrankin on hankittu. (Lisäksi sain kuulla, että sekä promootiokulut osallistumismaksuineen, asuineen ja hattuineen että väitöskulut karonkkoineen voi vähentää verotuksessa tulonhankkimiskuluina! Tätäkään ei kukaan meille suoraan kerro. Ei tietenkään.)

Sitten päästään siihen toiseen päivittelyn aiheeseen eli pukeutumiseen. Koska kaava on jälleen muinainen, myös pukukoodi on sellainen, että sitä on noudatettava. Puutun tässä nyt ainoastaan tohtorin koodistoon - maistereilla on sitten omansa.

Miekanhiojaisissa naispuolisella tohtorilla on värillinen juhlapuku sekä miekka. Värillinen juhlapuku tarkoittaa täyspitkää, juhlavasta kankaasta valmistettua mekkoa, jonka päävärin on oltava muu kuin musta tai valkoinen. Miespuolinen seuralainen pukeutuu juhlapukuun. Eli frakkiin. (Tämä aiheutti kärsiviä tuhahduksia.)

Promootioaktissa täytyy olla musta, pitkä puku ja hansikkaat, tohtorinhattu ja -miekka. Ei suuria koruja, ei laukkuja, ei kelloja. Hansikkaiden pitää peittää ranteet. Miehet selviävät jälleen frakilla, mutta paidan värin kanssa on oltava tarkka.

Niin ja sitten niihin muihin tilaisuuksiin on myös oma pukukoodinsa. Riittääkö?

Onneksi minulla on sisko, joka on koulutukseltaan vaatepuolen muotoilija. Yksi mekko on tilauksessa, toinen on tuunauksessa. Katsotaan, miten Ankkatohtori hoitaa homman kotiin, kun väitöstilaisuudessakin venyteltiin pukukoodia puoleen ja toiseen...

Tällainen se nyt sitten on. Ja istuu prikulleen.

Tutkijablogihaaste, osa 5: Mikä teki sinusta tutkijan? Kutsumus, äkillinen ilmestys vai sattuma?

Koska yritän palata suunnilleen viikoittaiseen päivitysrytmiin, on myös aika palata tutkijablogihaasteen pariin. Tällä kertaa aihe on helppo. Lähestulkoon joka ikisessä haastattelussa minulta on kysytty juuri tätä: miksi ihmeessä päätit tehdä väitöskirjan Aku Ankasta? Aihe oli niin suosittu, että kävin sen läpi myös lektiossani, joka keskittyi pohtimaan tutkijan ja fanin suhdetta.

Tie tutkijuuteen ei ollut kiveen kirjoitettu. En ollut päättänyt, että minusta tulee tutkija (saati sitten sarjakuvatutkija), kun aloitin Jyväskylän yliopistossa syksyllä 2003. Olin edellisvuonna suorittanut avoimessa yliopistossa kirjallisuuden perusopinnot ja pääsin nyt jatkamaan yleisen kirjallisuuden opiskelua Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksessa. Minulla ei silloin oikeastaan ollut mitään hajua siitä, mitä halusin isona tehdä, saati siitä, mihin päätyisin maisteritutkinnon jälkeen. Haaveilin kirjailijan urasta (mistä haaveilen satunnaisesti edelleen) ja olin satavarma, ettei minusta koskaan tule ainakaan opettajaa.

Koska olin siis jo käynyt ensimmäisen vuoden kurssit, pyörin enemmän toisen vuoden opiskelijoiden luennoilla, missä tunsin itseni ulkopuoliseksi. Nämä puhuivat sujuvasti Jean-Paul Sartresta, Jacques Derridasta ja Fjodor Dostojevskista. Minä mutisin, ettei se Rikos ja rangaistus nyt kovin kummoinen ollut ja eräs opiskelijapoika miltei suuttui. Minusta Harry Potterit olivat loistavia, ja nautin siksi paljon enemmän maropena tunnetun roolipeliporukkani seurasta kuin opiskelijatovereiden bileistä. Olin myös lähes varma, että teen sen graduni sitten joskus Tähtien Sodan naisfaneista.

© Disney

Sitten fuksivuoteni keväällä 2004 järjestettiin fantasialuentosarja. Koska olin jo teinistä asti ollut genren suurkuluttaja, olin jo menossa massaluennoksi muodostuneelle opintokokonaisuudelle ennen kuin kukaan ehti kissaa sanoa. Ja kuinka ollakaan, kurssin aloitti sarjakuvataiteilija-kuvittaja Petri Hiltunen, joka puhui sarjakuvan fantasiasta ja meni sivulauseessa toteamaan, että itse asiassa sekä Carl Barksin että Don Rosan Aku Ankka -sarjakuvat ovat silkkaa fantasiaa. (Hiltusen luennosta on olemassa artikkeli teoksessa Totutun tuolla puolen, mutta siihen tämä sivulause ei ollut päässyt.) 

Tämä oli se hetki. Se tutkijanurani kannalta merkittävin hetki, jolloin jokin naksahti kohdilleen, pääni ylle syttyi jättimäinen lamppu, huusin symbolisesti mielessäni heureka, ja mitä vielä. Kurssin essee, jonka piti käsitellä fantasian teemoja eri medioissa luentopäiväkirjan pohjalta, levisi käsittelemään Don Rosan Aku Ankkaa ja niissä esiintyviä fantasiamaailmoja. Esseetä oli niin kiva kirjoittaa, että päätin seuraavana syksynä ehdottaa sitä proseminaarityöni (nyk. kandidaatintutkielma) aiheeksi. Ohjaajani oli asiasta aivan pähkinöinä ja käski jatkaa suoraan graduun. 

Gradunteko muodostui ongelmalliseksi. Lyhyesti ja kauniisti sanottuna silloinen professorini ei ymmärtänyt sarjakuvia saati kokenut, että ne olisivat kirjallisuutta. En saanut tarvitsemaani ohjausta, joten pyysin proseminaarityöni ohjaajaa kakkosohjaajaksi. Syksyllä 2008 suoritin laitoksen työharjoittelua Oriveden Opistossa, jossa vietin arkipäivät opettajan ja avustajan töissä ja kirjoitin illat graduani (ja kirjoittamisen maisteriohjelman sivulaudatur-työn taiteellista osiota - ihan vain siksi, koska se oli kivaa). Tällöin tajusin, että eihän se opettaminen (eli luokan edessä seisominen) ollutkaan niin kamalaa, kun itse asiassa olin koko kouluaikani ala-asteelta lähtien joutunut selittämään opettajien ohjeita luokkatovereilleni ja neuvomaan heitä vaikeissa kohdissa.

© Disney (Rosan sarjakuvien fantasiaa: Milla Magian taikuus)

Sain kuitenkin (sivuohjaajani ansiosta) graduni Ankkalinna - portti kahden ulottuvuuden välillä. Fantastisten maailmojen ilmeneminen Don Rosan Disney-sarjakuvissa (2009) valmiiksi ja vielä hyvin arvosanoin. Opiskelijatoverini, joka oli toiminut graduni opponenttina, totesi, että mikset tekisi samoin tein väitöskirjaa. No, siitä se ajatus sitten lähti. Aloitin tohtoriopintoni nykykulttuurin tutkimuksen oppiaineessa keväällä 2010, kun olin ensin taistellut entisten kirjallisuuden professorien kanssa sarjakuvan merkityksestä. Minulle jäi tapaamisesta sellainen kuva, että menet nyt sinne muiden hörhöjen pariin, kun et oikeata kirjallisuutta halua tutkia. Ja tästä tapaamisesta on peräisin se lentävä lausahdus tutkimukseni merkityksestä: "Eihän ketään kiinnosta joku Don Rosa."

Nyt olen tutkijatohtori ja työni tarkoituksena on muun muassa teettää nuorilla omaelämäkerrallisia sarjakuvaharjoituksia luovissa työpajoissa. Löysin tieni äkillisen ilmestyksen kautta, mutta osin se on ollut myös sattumaa siinä mielessä, miten hyvin asiat ovat loksahtaneet kohdilleen, vaikka rahoitustakaan ei tippunut ennen kuin vuonna 2013. 

Juuri siksi täytyy myös todeta, että eihän kukaan tällaista työtä tekisi ilman kutsumusta.

Selfie Donin kanssa keväällä 2014 juuri ennen Tuomas Holopaisen
levyjulkkareita.