Äänestä The Scrooge Mystery -dokumenttia 9.-18.8.!

Kuva tapahtuman Facebook-sivuilta.

Kuten moni Don Rosa -fani jo tietää, ranskalainen Morgan Gicquel kuvaa parhaillaan The Scrooge Mystery -nimistä dokumenttia Don Rosasta fanina, joka on inspiroinut muita faneja tuottamaan Disneyn - tai pikemminkin Carl Barksin - ankkamaailmaan liittyviä tuotoksia. Paraatiesimerkkinä tästä on tietenkin Tuomas Holopaisen "soundtrack" The Life and Times of Scrooge.

Gicquelin tekeillä oleva dokumentti osallistuu parhaillaan elokuvantekijöiden Audience Awards -kilpailuun, jossa yleisö saa äänestää lemppariaan kerran päivässä 9.-18.8. välisenä aikana. Jotta elokuva toteutuisi toivotussa aikataulussa, tekijät toivovat mahdollisimman monen fanin äänestävän dokumenttia. Tarkempia tietoja ja äänestysohjeet tulevat tänne Audience Awardsin sivuille, kunhan äänestys myöhemmin tänään avautuu noin kuuden tunnin kuluttua tämän tekstin julkaisemisesta. Kannattaa siis merkata tuo sivu selaimen kirjanmerkkeihin.

The Scrooge Mysteryn Facebook-sivut päivittyvät ja kertovat tapahtumasta koko ajan lisää. Tänään on vielä julkaisubileet Pariisissa, Le Dernier Bar Avant La Fin du Monde -nörttikahvilassa, jossa olen itsekin jokunen vuosi sitten piipahtanut. Jos satut olemaan Pariisissa ja fanitat Rosaa, siellä kannattaa pyörähtää.

Äänestämisestä saa myös mahdollisuuden nähdä ennakkoon materiaalia tulevasta dokumentista.

Tietoa saa jakaa eteenpäin! Allekirjoittanuttakin pyydettiin välittämään tietoa suomalaisille faneille. Itse en tästä saa mitään ylimääräistä.

* * * * *

Kuten Ankkalinnakkeen blogi jo kertoikin, Rosahan saapuu jälleen Suomeen. Facebookin kiertuekalenterissa Suomen päiviä ei ole vielä merkitty, mutta jo viime vuonna oli alustavasti puhetta, että Rosa saapuu Helsingin kirjamessuille, jotka tänä vuonna järjestetään lokakuun 27.-30. päivänä. Signeerausaikataulut varmistunevat myöhemmin ja tiedotan niistä heti lisää, kun ne selviävät.

"Ropecon! Omakseni saan..."

Messukeskus on vallattu.

Yritin saada järjestystä elämäni tyypilliseen kaaokseen käymällä tänä vuonna Ropeconissa. Halusin katsastaa Messukeskukselle siirtyneen conin uudet tilat, mutta osallistua pienellä budjetilla, mikä onnistui ihan hyvin: yöpyminen ystävän nurkissa, roadtrip yhdessä Tainan kanssa ja työpajan vetäminen conissa säästivät rahaa kaikin puolin. Odotin jännityksellä, miten conin perinteiseen rentoon ja läheiseen tunnelmaan uudet, kolkot messutilat vaikuttavat. Ropecon muistutteli meitä harrastajia myös somessa jakamalla kuvia Dipolin rakennustyömaasta, jonka aidoissa oli kylttejä "Ropecon ei ole täällä, mene Messukeskukseen." Olin varma, että Messukeskuksen uumenista löytyisi portaali Dipoliin, mutta kiivaista etsinnöistä (kartat kädessä kuten yläasteen suunnistustunneilla) huolimatta emme törmänneet mihinkään poikkeuksellisen epätavalliseen. Harmi.

Perjantai-iltapäivä meni siis lähinnä uusiin tiloihin tutustumisessa ja etsimisessä, missä mikäkin sali on ja milloin alkaa mikäkin ohjelma. Käytin ohjelmalehtistä ja nettiohjelmaa ristiin ensimmäistä kertaa, mikä osoittautui välillä haastavaksi - osin siksi, että olin juuri saanut uuden puhelimen (ensimmäisen oman älyluurini!), johon minulla ei vielä ole mitään suojalasia saati koteloa, joten pelkäsin koko ajan heittäväni kännyn ties sun mihin.

Conin olennaisuudet: ohjelmalehti, ohjelmabadge ja ranneke

Vanha kunnon ohjelmalehti oli tästä huolimatta paras ystävä, sillä keskityin tänäkin vuonna lähinnä puheohjelmaan, jota oli paljon. Myös puheohjelman taso oli kova, joten piti vähän arpoa, että mitä jättää väliin. Nyt väliin jäi "Ydinsodan käsikirja", joka vaikutti huikean mielenkiintoiselta, mutta kukaan ei kyllä jaksa kuunnella kolmen tunnin esitelmää perjantai-iltana...

Perjantaina ensimmäinen seuraamani luento oli Elli Lepän pitämä "Lobotomiat ja lepositeet - otteita mielenhäiriöisten historiasta". Seilin saari mainittu ja myös muun muassa kupan hoitaminen malarialla. Jälkimmäisestä on kiinnostava esimerkki Clive Owenin tähdittämässä The Knick -tv-sarjassa, joka sijoittuu 1800-1900-luvun taitteeseen ja kertoo lääketieteellisistä tutkimuksista ja kokeiluista Yhdysvalloissa. Suosittelen!

Kirjoitin ohjelmalehtisen kulmaan mielenkiintoisen anekdootin. Rikkaiden mielenterveysongelmat diagnosoitiin yleensä neurooseiksi ja he pääsivät hermoparantolaan lepäilemään. Köyhillä ei tietenkään tähän ollut varaa, joten heidän diagnoosinsa oli psykoosi, mikä tarkoitti matkaa mielisairaalaan...

Tätähän me tultiin kuuntelemaan, vai mitä?

Seuraava ohjelma listassani oli Esa Riutan luento "Historian suurimmat hirvittävyydet", joka oli ensimmäinen K-18-luento, jonka alussa järkkärit oikeasti kiersivät tarkastamassa kaikkien paperit. Riutta esitteli vajaassa tunnissa muutaman esimerkin hirvittävistä teoista, joihin ihmiset voivat pahimmillaan syyllistyä. Joukkosurma, sarjamurhaajia, kidutusta... Herkimmillä olisi varmaan mennyt yöunet ja kyllähän se kieltämättä kauhistutti, miten 10-vuotiaat lapsetkin voivat olla julmia.

Luvassa hirvittävyyksiä ja yöunen menetyksiä.

Onneksi ensimmäinen Ropecon-iltamme ei päättynyt tähän vaan jäimme samaan saliin katsomaan videoesityksen Mike Pohjolan käsikirjoittamasta 1827 Hevimusikaalista. Vuonna 2011 Turun Logomossa ensi-iltansa saatu esitys nähtiin nyt dvd-versiona sen kunniaksi, että Mike Pohjolalta ilmestyi aihetta käsittelevä romaani 1827 juuri Ropeconissa. Musikaali oli pidempi kuin ohjelma lupasi, mutta se ei kuitenkaan haitannut, sillä tarina oli kiinnostava: se yhdisti Suomen kansantaruja ja Kalevalan henkeä okkultismiin, ja kertoi erään version siitä, miten Turun palo sai alkunsa. Musiikki oli klassista heavyä pääosin englanniksi, mutta kyllähän siellä kuultiin mm. Timo Rautiaisen ja Trio Niskalaukauksen Surupuku. 

Pidin kovasti puvustuksesta, lavastuksesta ja koreografiasta. Idea oli selvästi käyttää olemassa olevaa hevimusiikkia, jonka katsojakin tunnistaa ja voi parhaillaan laulaa mukana. Välillä kuitenkin toivoin, että musiikin valinnassa olisi käytetty hieman enemmän mielikuvitusta. Siinä vaiheessa, kun kuolemaa odottavassa kohtauksessa aletaan laulaa HIMin Join Me in Death -biisiä, alkaa tulla enemmänkin kuin korni olo...

Arvostin myös esiintyjien laulutaitoa. Varsinkin Väinön, Paavo Ruotsalaisen ja arkkipiispan rouvan näyttelijät vetivät antaumuksella. Jälkimmäisen veto Nightwishin Wish I Had an Angelista oli melko kova eikä kalvennut kyllä alkuperäiselle.

Lauantaiaamu meni perjantain kukkumisen takia vähän pitkäksi, kun oli pitänyt arpoa, millä bussilla Pasilasta pääsee pois ja nukkumaan ehti joskus puoli neljän aikaan, kun yösijamme omistaja käytiin hakemassa keskustasta saakka. Olimme lopulta lauantaina vasta noin yhden hujakoilla Messukeskuksessa, minkä takia aamupäivän kiinnostavasta ohjelmasta jäi pois jousiammunta (se on aina kivaa), terästaistelunäytös ja coniasun piirtopisteellä piipahtaminen. Olisin mielelläni ottanut Hatuntekijä-versiostani jonkinlaisen piirroksen.

Leluelämää-tarinaseikkailu alkaa tietenkin Toy Story -kortein!

Valtaosa lauantaistani meni "Leluelämää - tarinaseikkailu lapsille" -työpajan vetämisessä. Ideana oli tehdä ensin omat leluhahmot hahmolomakkeelle, askarrella oma hahmo fimomassasta, suunnitella yhdessä leluseikkailun tapahtumapaikka eli kummitustalo ja lopulta kertoa tarinaseikkailu lelujen selviytymisestä kummitustalosta. Eli ihan siis roolipelien hengessä. Lauantain työpajani hupsahti täyteen, siellä oli jopa ylimääräinen osallistuja, mutten hennonut erottaa veljeksiä toisistaan. 

Kaiken kaikkiaan erityisesti lauantain paja meni varsin kivasti, vaikka lasten kanssa työskennellessä on aina otettava huomioon väsymystilat ja pienet kiukuttelukohtaukset. Lopulta osa kävi vain tekemässä hahmot ja pieni osa jäi seikkailun loppuun asti. Mutta he olivatkin sitten todella iloisia ja tyytyväisiä seikkailun päätökseen. Hahmikset ja fimohahmot sai sitten pajan jälkeen kotiin ja pakkailin niitä munakennon palasiin, jotta ne säilyisivät ehjinä kotiin asti. Jokainen sai myös mukaansa ohjeet, miten massa kovetetaan uunissa.

Pidin toisen työpajan sunnuntaiaamuna lyhennettynä versiona, koska aamuyhdeksän oli hieman haastava aika pitää mitään vuorovaikutteista. Edellispäivän yhdeksän osallistujan sijaan paikalla oli nyt vain kolme. Mutta hekin saivat vähintään omat leluhahmot ideoitua, mikä oli myös paikalla olleiden vanhempien mielestä mukava lisä coniohjelmassa.

Todettakoon, että tämä oli ensimmäinen ja myös viimeinen työpaja, jonka conissa vedän lapsille. Olisin voinut kuvauksessa mainita selvästi, että pajaan tulee ilmoittautua ennakkoon, koska monet luulivat, että siihen voi vain tupsahtaa kesken kaiken hetkeksi. Ja vaikka työpajat menivätkin ihan kivasti, ne vievät hirveästi aikaa ja henkistä energiaa. Ja kun tätä oikeasti tekee työkseen, niin ilmaislippu coniin ei oikein vastaa normaalia tuntipalkkaa... Seuraavalla kertaa pidän joko vain helppoa puheohjelmaa tai maksan suosiolla pääsymaksun kokonaan ja otan viikonlopun loman kannalta.

Oman ohjelmaosuuden jälkeen ehti sopivasti syödä ennen "Maailmanlopun ABC:tä". Tunnin mittaisen setin aikana ei kovin syviin vesiin päästy, mutta perusasioista lähdettiinkin liikkeelle: jos maailma loppuu niin, että jäät itse henkiin, mitä kannattaa tehdä? Lähteä liikkeelle vai jäädä paikoilleen? Mitä pakata mukaan? Onko auto hyvä ratkaisu? Miten asiaan voi varautua?

Koska minulla on outo fiksaatio dystopia- ja postapokalypsi-tarinoihin, suurin osa asioista oli tuttua. Ajattelin kaiken koko ajan zombimaailmanloppu-perspektiivistä ja pohdin, miten sellaiseen voisi varautua. Yleisö kommentoi ja osallistui keskusteluun. Joku oli sitä mieltä, että autolla kannattaa ajaa mahdollisimman kauas etelään, kun eihän täällä Suomen talvessa pärjää. Sähkön puute herätti keskustelua, eli toimivatko ne vesihanat, jos sähköt menevät poikki. Näin maalla omakotitalossa kasvaneena ja tottuneena siihen, että sähköt ovat poikki joka kesä (ukkosen takia) ja talvi (lumet sähkölangoilla), niin on kyllä oppinut, että omastakaan kaivosta sitä vettä ei saa loputtomiin, kun sähköt on poikki.

Maailmanlopun ABC-luennolla ollaan olennaisuuksien äärellä.

Mies on joskus heittänyt, että voisi kaivaa takapihalle valtavan kontin ja ruveta harrastamaan survivalismia. Läppähän se tietenkin oli, mutta kyllähän sitä myrskyjenkin takia olisi hyvä varautua tilanteisiin, joissa sitä sähköä ei vain saa mistään. Kaasugrillillä tekisi ruokaa, ja takkakin on puulämmitteinen, jottei ihan palelisi, mutta olisihan se epämukavaa.

Ja kuten eräs yleisön jäsen totesi, ei nykypäivän ammateille sellaisessa tulevaisuudessa oikein mitään tekisi, vaan pitäisi opetella paluu metsästys- ja keräilykulttuuriin.

Lauantai päättyi traumatologian erikoislääkäri Tuomas Lähdeojan esitelmään "Fright Night", joka oli toinen K-18 esitelmä, tällä kertaa aiheesta lohikäärmeiden aiheuttamat vammat: millaisia, miten niistä selvitä ja kuinka kauan kestää parantua? Anatomian oppitunnilla tutustuttiin erilaisiin vammoihin, joita lohikäärmeet voivat aiheuttaa (mm. ne palovammat sekä tulella että hapolla lohikäärmeestä riippuen) ja nähtiin kuvaesimerkkejä oikeista, vastaavista vammoista. Ei sopinut heikkohermoisille ja kyllähän tuo itsestäkin tuntui pahalta katsoa, miten iho on leikattu auki ja hauis siirretty syrjään, jotta luut voi niitata takaisin yhteen. Yleisöä oikeasti poistui salista, koska kuvamateriaali oli niin ällöä. Meidänkin vierestämme poistui eräs henkilö, joka totesi, että maksajauheliha oli liikaa. Olen tainnut siedättyä lääkärisarjoista sen verran, että kestän katsoa avomurtumiakin voimatta pahoin.

Conikansa pakkautui kuuntelemaan esimerkkejä lohikäärmeen aiheuttamista vammoista.

Esitelmä oli todella mielenkiintoinen ja olennaista oli kuulla myös se, että miten kauan niiden vammojen parantuminen oikeastaan kestää. "Muistakaa, parantuminen on sitten ihan eri juttu, jos porukassa on maagi", Lähdeoja muistutti meitä nörttejä. Rakastan Ropeconin asiantuntijaesitelmiä. Niistä oppii aivan valtavasti kaikkea hienoa.

Sunnuntaina oli aika tuskaista olla yhdeksältä conissa, mutta sain kuitenkin työpajani pidettyä hirveämmin haukottelematta. Ja koska osallistujia oli sen verran vähän, että päätimme pajan aikaisemmin, ehdin sopivasti katsomaan Nuutti Kotivuoren "Avaruudessa selviämisen perusteita". Tämä esitelmä oli melkein koulun oppitunti, sen verran ahkerasti Kotivuori osallisti yleisöä. Mutta se sopi aiheeseen juuri hyvin ja minäkin fysiikkaa osaamaton ihminen ymmärsin avaruuspuvun perusteet ja opin, mitä kaikkea elossapitojärjestelmä avaruudessa vaatiikaan. Kiinnostavin mieleenjäänyt pointti oli se, että avaruuspuvussa alle 2 mm reikä (halkaisijaltaan) ei ole vielä mikään ongelma, jos happea vain tulee koko ajan lisää - sillä pitäähän myös ihmisen tuottamien kuona-aineiden poistua jotakin kautta.

Näin avaruudessa selvitään hengissä.

Sitten - lopultakin - oli vuorossa koko viikonlopun eniten odottamani ohjelmanumero: Pokémon-musikaali "Valitsen sinut!" Kuten Animecon-postauksessa kerroin, jouduin lähtemään kesken musikaalin kotiin kipeän silmän takia. Mutta nyt minulla oli mahdollisuus nähdä koko show uudelleen. Odotin sitä niin innokkaasti, ettei edes ohjelman myöhästyminen haitannut saati se, että yleisö joutui istumaan lattialla. Onneksi väliajalla pääsi jaloittelemaan ja venyttelemään selkää.

En halua spoilata juonta, joten yritin valita sellaisia kuvia, joissa ei paljasteta liikaa. Toisaalta kuvien ottaminen oli todella haastavaa, koska minulla oli vain digipokkari (jonka kuvanlaatu pimeässä on todella heikko) ja uusi puhelimeni, jonka kameraa en vielä osaa käyttää. Siksi osa kuvista oli tosi rakeisia. Liikkeen kuvaaminen on myös haastavaa ja koska kyseessä on musikaali tanssi- ja taistelukuvioineen, niiden ikuistaminen muistikortille oli miltei mahdotonta.

Todettakoon, että puvustus oli aivan herkullisen osuva: Pokémonit pystyi tunnistamaan heti. Koreografia ja lavastus toimi myös loistavasti ja Mistyn salaisen aseen nouseminen lavalle oli aina huikeaa katseltavaa. Ainut harmi oli äänentoisto, joka vähän tökki niin, etteivät kaikki mikit aina toimineet oikealle hetkellä, joten osa vuorosanoista jäi kuulematta. Mutta biisit toimivat ja kyllähän sitä tippa tuli linssiin herkkänä hetkenä ennen väliaikaakin. Niisk. Cubone.

Ja edelleen: Bulbasaur. Bulbasaur oli ihan paras.

Rakettiryhmän koko on kasvanut.

Hoitaja Joy vetää tanssikuvioita.

Rakettiryhmä on huolissaan Pokémonien aiheuttamista ongelmista.

Pikachu ja Bulbasaur vetävät Pokéräpin!

Ihana oli myös huomata, että yleisö osallistui musikaaliin paljon enemmän kuin Animeconissa: mm. spontaanit taputukset, kannustukset ja muut hihkaisut tulivat jotenkin luonnostaan - ja niitä oli paljon. Tuntui varmaan esiintyjistäkin aika mukavalta.

Kiitos hienosta musikaalista! Lupasin tukea projektia tilaamalla ainakin hihamerkin. Niitä ja "Valitsen sinut!" -t-paitoja saa muuten täältä. Siellä esitellään projektia tarkemminkin.

Loppupäivän päässä soikin Pokémonin tunnari. Jossain vaiheessa se muuttui sitten muotoon "Ropecon! Omakseni saan, me yhdessä voitetaan..."

Sitten lopuksi vähän kuvaspämmiä. Koska olen vanhus, jolla on orastava dementia, en tietenkään muistanut kaivella kameraani esille aina hienojen cossien kävellessä vastaan. Ja niitähän oli - erityisesti Star Wars -cosseja! Eräänkin kollegan tytär voitti  Rey-asullaan pukukilpailun yhden kategorian... 

Dalek voitti yleisöäänestyksen. 

Jokaisessa conissa on aina Dalek. Jossain.

Kentit eivät ole vieläkään tervetulleita.

Miniatyyri- ja korttipelaajilla oli tilaa.

Proppinäyttelyn herkkuja.

Parantajamaagi Blainen komponenttilaatikko. Larppi: Jokisillan majatalo

Proppeja...

Kiersin myös proppinäyttelyn ja ihailin ihmisten panostusta erilaisiin projekteihin. Rakastin mm. Parantajamaagin komponenttilaatikkoa ja erilaisia karttoja.

... ja vielä vähän lisää proppeja.

Taidenäyttelyssä oli esillä todella huikeita töitä. Lisäksi tänä vuonna järjestettiin taas piirustuskilpailu, jossa työ piti tehdä Ropeconin aikana. Sen voitti ihana Pokémon-perhe, josta en tietenkään tajunnut ottaa kuvaa, vaikka siitä tykkäsinkin kovasti.

Taidenäyttelyn "Noidankehä" osui ja upposi. Tekijänä S.H

Päättäjäisten jälkeen oli jälleen yksi Ropecon purkissa. Kotiin päästiin lähtemään kuitenkin vasta iltayhdeksän maissa, kun ensin piti syödä (hyvää thaimaalaista) ja sitten käydä siskolla hakemassa promootiomekot. Vähän niistä tuli upeita! (Kuvia seuraa luonnollisesti myöhemmin.)

Tässä vielä tämän kesän conityylit lauantain ja sunnuntain osalta. Tuo Star Wars -hame on siskon käsialaa ja se on tehty aidosta vintage-kankaasta. Se oli siis edellisessä elämässään verho. Hame sai hirveästi kehuja, vaikka eniten kehuja sai Tainan upea BB-8-käsilaukku.

Sunnuntaina annoin faniuden näkyä.

Lauantaina hullun Hatuntekijän tyyli.

Messukeskus toi mukanaan paljon uutta ja paljon haasteita. Katja kiittää tiloja ja tuuletusta: figu- ja kortinpelaajilla oli oikeasti tilaa, eikä pöytien välissä ollut ahdasta puikkelehtia. Tiloja oli myös paljon ja monipuolisesti. Ihmiset olivat rentoja ja avuliaita, erityisesti oman työpajani juoksijat! Kiitos heille molemmille.

Katja kaipasi: rentoon hengailuun tarkoitettua piha-aluetta. Nyt tuli vain oleskeltua sisällä, mikä ei ole pitemmän päälle kivaa.
Myös ruokapolitiikka pitää uusia. Läheskään kaikki Messukeskuksen ruokapaikat eivät olleet auki saati, että olisivat olleet auki koko viikonlopun. Ruokajonossa kuuntelin keskustelua siitä, että ehkeivät paikalliset toimijat tienneet, että Ropeconissa oikeasti asutaan koko viikonloppu läpeensä... Nyt suurin osa porukasta eli Hesen tuotteilla, mikä alkaa ällöttää jo sen yhden päivän jälkeen. Pihalle olisi kiva saada jotain street food -kojuja, mutta en tiedä, mitä Messukeskuksen säännöt niistä sanovat.

Salien koot olivat välillä liian pieniä. Lähinnä siksi, että Messukeskuksen politiikka oli se, ettei lattioilla istuta eikä seistä. Jos tila on tarkoitettu tietylle määrälle ihmisiä, niin ymmärrän, että kyse on turvallisuussyistä. Mutta sen verran pitäisi ohjelman aiheesta hahmottaa, että mikä vetää väkeä minkäkin verran, jotta ne kiinnostavimmat ohjelmanumerot saataisiin isoihin saleihin. Itse onnistuin aina olemaan jonossa niin, etten missanut yhtään kiinnostavaa esitelmää, mutta kuulin kavereiltani, etteivät he aina olleet mahtuneet katsomaan kaikkea haluamaansa. Ja se on harmi, että maksaa lipusta sen ja sen verran ja sitten missaa ne kivat ohjelmat, kun ei mahdu paikalle, tai missaa toisten kivojen ohjelmien lopun, kun pitää mennä jo jonottamaan seuraavaan...

Ostoksia en tehnyt hirveästi. Ostin äidin antamilla synttärirahoilla itselleni pienen noppasuojelija-lohikäärmeen Alicia Fermiltä. Nimesin sen yksinkertaisesti Bambinoksi. Sen vieressä on pieni kaulakorupullo, jossa asuu kodama. Älkää huoliko, korkki ei ole liimattu kiinni, joten kodama saa happea ja voi nauttia luonnosta. Kodaman tekijä on Heli Levänen.
Kirppikseltä pongasin Angie Sagen hienon nuorten fantasiasarjan Septimus Heapin ensimmäisen osan eli Magiaa vaivaisella eurolla. Roope-sedän Liikemiespelistä maksoin huiman vitosen.

Melkein jo ostin Portalin companion cube -pehmolelun. Mutta jätin sen seuraavaan kertaan, koska tiesin, että jos se muuttaa meille, siitä tulee heittoase.

Conista kotiin tuotua.

Niin. Ja aloitin Ropeconissa Pokémon GOn pelaamisen. Voi koukutus.

Tutkimustaukoko?

Uuteen lukuvuoteen uuden kalenterin kanssa.

Kesäloma oli ja meni ja nyt pitäisi taas orientoitua alkavaan syksyyn ja töihin sekä yliopistolla että kansalaisopistossa. Päällimmäisenä tunteena on jännitys ajankäytöstä ja lisääntyvästä työmäärästä ja ehkä orastava stressikin. Mietin jo, että ehkä minun ei pitäisi lomailla täysipainotteisesti, kun se stressi tuppaa tulemaan sitten voimakkaampana. Mies tuumasi, että olen vielä aivan n00bi oikean lomailun suhteen, joten pitäähän sitä harjoitella. (Ensimmäinen palkallinen loma siis takana.)

Tästä huolimatta olen jo ehtinyt ottaa härkää sarvista ja hoitaa muutaman homman pois jaloista.

Aloitin tietenkin uuden kalenterin hankkimisesta ja isohan sen olla pitää, jotta kaikki opetukset ja muistiinpanot mahtuvat. Tämän takia ostan aina tuplakappaleita Aku Ankasta, ne tulevat hyötykäyttöön.

Nyt takana on vajaa vuosi Näkymättömät-hankkeessa ja yliopistojen lomakauden (heinäkuun) päätyttyä on aika potkaista syksyn koulutukset ja opetukset sarjakuvan osalta käyntiin. Viime vuosi oli kaikin puolin hyvä, kiireinen, mutta antoisa. Sitä tuli opittua kaikenlaista, ainakin byrokratialomakkeiden täyttämistä, projektisuunnittelua ja tietenkin sen, että nyt sitä ei enää voi jumiutua keskenään neljän seinän sisälle tekemään omaa juttuaan, vaan pitää olla aktiivinen ja jakaa tietoa ja tilannekatsauksia muille hankkeen toimijoille. Vielä kaksi huikean kiinnostavaa vuotta edessä, mutta huomaan myös kaipaavani takaisin sen ihan oikean tutkimuksen äärelle.

Tämä konkretisoitui erityisesti pääsiäisen tienoilla, jolloin rykäisin kuukaudessa artikkelintyngän ImageText-sarjakuvajournaaliin. Ja sehän siis hyväksyttiin! Totta kai muutoksia pitää tehdä, lähinnä täydennyksiä, mutta sitä suhratessani olo oli kiireestä huolimatta kerrassaan mahtava. Fiilis oli juuri se, että tämä on se, mitä haluan tehdä! (Artikkelin Destino-elokuvasta ja "Destino"-sarjiksesta pitäisi ilmestyä ensi vuoden alussa. Deadline korjauksille on vasta lokakuun puolessavälissä, joten tässä ehtii vielä viimeistellä artsun kaikessa rauhassa.)

Lisää pontta tutkimuskaipuulle tuli toukokuussa, kun tiedekunta päätti, että jokaisen tutkijan tulisi kirjoittaa 300 merkin kuvaus tutkimuksestaan aiheena "Miksi tutkimukseni on tärkeää ja kenelle?" Tätä ilosanomaa pähkäiltiin kollegoiden kanssa aina Facebookin parviälyä myöten. Lähinnä mietin sitä, että kirjoitanko Disney-tutkimuksestani vai Näkymättömät-hankkeesta. Kollegani totesi, että omasta tutkimuksestasi tietenkin - siitä, mikä sinua kiinnostaa eniten. Vastaus oli helppo. Nyt yliopiston sivuilla lukee minun tiedoissani näin:

Disney-sarjakuvat ovat aikakautensa populaareja tuotoksia, jotka kommentoivat vallitsevaa kulttuuria ja yhteiskuntaa. Niillä on refleksiivinen suhde ympäröivään todellisuuteen, mikä näkyy kokeilevina metakerronnallisina ratkaisuina. Tutkimus laajentaa sarjakuvatutkimuksen kenttää ja tuottaa uutta tietoa sarjakuvakerronnan menetelmistä.

Sieltä puuttuu vielä kuvakin, kun en ole saanut aikaiseksi selvitellä laitoksen valokuvaajan kanssa aikataulua. Amanuenssimme totesi vitsikkäänä miehenä, että pistät vain sen Milla-kuvan sinne. Ihan olisi kuulemma ookoo, sanoi hän. Harkitsen asiaa.

Rosaa englanniksi, Fantagraphicsin julkaiseman
kokoelman osat 3 ja 4.

Ostin muuten pitkästä aikaa Rosankin tuotantoa. Minulla oli Suomalaisen alekuponki, joka piti käyttää tiettyyn aikaan mennessä ja laskeskelin, että jos tilaisin Fantagraphicsin julkaiseman Rosan kronologisen kokoelman osat 3 ja 4 yhteiskansiossa sieltä, se tulisi piirun verran halvemmaksi kuin Adlibris. Joten näin tein. Muussa tapauksessa Adlibrisen hinnat ovat huomattavasti halvempia.

Tämä niin sanottu kesälomani oli myös tutkijan kesäloma, sillä mitäs muuta yliopistotutkijat ja -professorit kesällä tekevät kuin omaa tutkimustaan, kun hallinto- ja opetusasioihin ei mene leijonanosaa ajasta. Yritin siis kirjoittaa eteenpäin keskeneräisiä artikkeleja Rosan tuotannosta. Ikuisuusprojektimme kollegani Mikon kanssa alkaa valmistua ja kokeilemme sitä toistamiseen jufo 2 -tason julkaisuun. Yliopistothan määrittelevät kaikki vertaisarvioidut julkaisut julkaisufoorumi-nimisen systeemin mukaan. Mitä isompi numero, sitä korkeampitasoinen julkaisu. Sarjakuvatutkimusta käsittelevät lehdet ovat tyypillisesti ykköstasoa, mutta tähtäämme Roope-artikkelimme kanssa tietenkin korkeammalle. Saa nähdä, miten käy.

Toinen työn alla oleva artikkelini on Fafnirin sarjakuvateemanumeroon. Se on toinen keskeneräinen projektini Rosan scifiparodiasta, josta esitelmöin muinoin Finfar-seminaarissakin. Sen deadline on jo parin viikon päästä, joten alkaa olla kiire. Siksi luen myös Kimmo Ahosen väitöskirjaa invaasioelokuvista. Kaikki nämä kolme artikkelia ovat englanniksi ja toivonkin, että Disney-tutkimukseni alkaa levitä myös Suomen ulkopuolelle.

 

Vaikka tuntuu siltä, että Rosan tuotanto alkaa olla jo aika kaluttu, ainakin yhden artikkelin aion vielä kirjoittaa, mutta sen aikataulu on vielä kysymysmerkki. Ehkä pyrin aloittamaan sitä ensi keväänä. Sen jälkeen keskittynen laajemmin metatason teemoihin Disney-sarjakuvissa yleisesti, koska se vetää minua puoleensa tällä hetkellä kaikkein eniten. Ja se on myös sinänsä kiinnostavaa, koska metatason juttuja näkee Taskareissa nykyisin niin paljon, että myös lapset oppivat ne. Huomasin sen kesän sarjakuvakursseillani, jossa lasten hahmot puhuttelivat lukijaa ja kommentoivat sarjakuvaa muotona. Olin ihan pähkinöinä siitä! Sarjakuvia lukemalla oppii valtavasti erilaisia kerronnan kikkoja.

 

Koska hankkeemme päättyy toukokuussa 2018, jo ensi vuonna pitää ruveta hakemaan henkilökohtaista apurahaa post doc -tutkimukselle. Hankehakemuksia olemme kollegoidemme kanssa laittaneet nyt vuosittain, joten eihän sitä tiedä, jos vaikka tärppää sitäkin kautta. Toisaalta tässä epävarmassa taloudellisessa maailmantilanteessa se on oikeastaan ihan sama, mitä kautta sitä rahaa tulee ja miten pitkäksi aikaa - kunhan jostain saisi rahoitusta kiinnostavalle tutkimusaiheelle.

Tulevaa tutkimusmateriaalia, osa vielä lukematta.

Italialaisten taiteilijoiden sarjakuva on se, mikä tällä hetkellä kiinnostaa kaikista eniten. Aionkin selvittää italialaisen (Disney-)sarjakuvatutkimuksen tilan ja toivon mukaan voisin jossain vaiheessa hankkiutua sinne tutkimusvaihtoon lyhyeksi ajaksi. (Kuvitelkaa nyt, ottaisin Milla-asun mukaan ja lähtisin patikoimaan Vesuviukselle - vähänkö italialaiset innostuisivat! Kun ovat joskus sinne Millan mökkiäkin suunnitelleet pystyttävänsä...) Mies vielä pitäisi saada innostumaan ajatuksesta. Mutta sehän ei nyt ole ihan heti mitenkään ajankohtaista. Kontaktejakin sieltä pitäisi vielä saada...

Katsotaan, mitä tuleman pitää. 

Jos teillä on muuten hyviä vinkkejä Disney-sarjakuvista (saa olla sekä Akua että Mikkiä), joissa on hilpeitä metatason juttuja, otan ilolla vinkkejä vastaan. En ole lukenut Taskareita kunnolla vuosiin, joten paljon kiinnostavia juttuja on taatusti jäänyt välistä.

Laajavuoren seikkailupuisto - korkeanpaikankammoa siedättämässä

Jänskättää ihan sikana, mutta tsemppi on kova.

Elämys on viime vuosina ollut kova sana. Ihmiset hakevat lomaltaan elämyksiä ja ostavat niitä myös lahjaksi materiaalin sijaan. Vaikka tunnustan olevani materialisti (kirjoja ei ole koskaan liikaa), haluan aina kokeilla myös jotain elämyksellistä. Ja tällä kertaa hieman masokistista.

Kun Tupu, yksi parhaista ystävistäni tuli kylään, ehdotin, että testataan Laajavuoren seikkailupuisto. Vuonna 2014 Laajavuoren hiihtokeskuksen alueelle avattu metsäinen kiipeily- ja köysirata laajentui alkukesästä eturinteen yläpuolella sijaitsevaksi tolppapuistoksi. Ja tänne tämänkin korkeanpaikankammoisen piti lähteä pelleilemään. Tupu innostui myös heti (vaikka ei itsekään korkeita paikkoja rakasta), joten suuntasimme tiistaina 19.7. Laajikseen.

Seikkailupuiston lipun hinta vaihtelee seikkailijan pituuden mukaan - yli 140 cm:n mittaisille se on 25 €, jolla voi kiipeillä puistossa kolmen tunnin ajan. Lippujen tarkemmat hinnat löytyvät nettisivuilta. Opiskelijoiden kannattaa muistaa kysyä alennusta! Lisäksi puiston alueelle saa tulla vapaasti hengaamaan (etsimään mustikoita tai vaikka niitä Pokémoneja) ilmaiseksi. Meidän virallinen valokuvaajamme Taina oli orastavassa flunssassa eikä siksi osallistunut kiipeilyyn, mutta pääsi silti olemaan hengessä mukana.

Haluan myös korostaa hanskoja. Ne kannattaa olla. Jos kotoa ei löydy remppa- tai puutarhahanskoja, niitä voi ostaa paikan päältä (3 €). Ehdoton apuväline, kun pitää kiipeillä, vetää itseään köydestä eteenpäin tai muuten vaan suojata kämmeniään. Näin yhden kaksikon kiipeilemässä ilmän hanskoja ja oli kuulemma jo tikkuja kämmenissä...

Asukin kannattaa olla rento. Pihkaa emme vaatteisiimme saaneet, mutta hiki siellä tulee. Porukka kiipeili reittejä pitkin ihan täysissä sporttikamppeissa. Lämmin sää mahdollisti teepaidat ja caprit, mutta syksymmällä pitkähihaiset voivat olla pop. Nekin suojaavat hyvin, nimimerkillä oikean hauiksen sisäsyrjässä sentin kokoinen vekki, josta nahat kuoriutuivat pois...

Aluksi kevyttä harjoittelua - turvaköysi tutuksi.

Ennen puistoonpääsyä täytyy lukea ja allekirjoittaa sopimuskaavake, jolla ottaa toimistaan vastuun ja sitoutuu noudattamaan puiston sääntöjä. Samalla vanhemmat ovat vastuussa alaikäisestä jälkikasvustaan. Hauskaa saa pitää, mutta pelleillä ei saa. Turvallisuusasioissa ollaankin tarkkoina. Pääsymaksun maksettuaan saa kypärän ja turvavaljaat, joiden kiinnittämisessä henkilökunta neuvoo ja avustaa tarpeen mukaan. Turvavaljaissa on kiinni turvaköysi, josta tulee uusi ystäväsi. Henkilökunta opastaa pihalla ensimmäisellä harjoitusradalla, miten turvaköyden mekanismi toimii ja miten sitä liikutellaan ja käännellään stoppien kohdalla tai jos haluaa laskea nopeamman kaverin ohitse ohituspaikoilla. (Turvaköyden kiinnitysmekanismi oli kuin minikokoinen Thorin vasara, nörtin huomioita.com.)

Aloitimme tolppapuiston helpommasta (ja matalammasta) radasta, koska kaikki oli niin jännää ja uutta ja korkeat paikat ahdistivat. Emme kuitenkaan olleet ainoita korkean paikan jännittäjiä - meidänkin edellämme olevat huutelivat kovaan ääneen, miten korkealla ollaan. Tolppapuiston tarkkoja korkeuksia en tähän hätään muista eikä niitä ole vielä päivitetty puiston nettisivuille.

Sitten päästiin itse asiaan eli tolppapuistoon.

"Yhä ylös yrittää..."

Ei jumpe, en tasan liiku mihinkään!

Ensimmäinen oikea liuku. Ahistaa.

Voi APUA!

Puolivälissä se alkoikin käydä yllättävän kivaksi...

Korkeuksissa.

Ensimmäinen etappi takana ja adrenaliini jyllää.

Tolppapuiston reitti vie suoraan metsässä sijaitsevan seikkailupuiston alkupäässä oleville rappusille. Huomasimme, että tolppapuisto on itse asiassa paljon jännempi, vaikkakaan ei fyysisesti niin raskas. Jännempi siinä mielessä, että siinä ei ole lainkaan puita ympärillä, joten tolppien korkeuden hahmottaa paljon selkeämmin. Lisäksi tolppapuiston radat ovat kahdessa kerroksessa: jos samalla tolpalla on porukkaa kummassakin tasossa, tolppa heiluu melko paljon. (Tasoilla ei saa olla kuin maksimissaan kolme henkilöä kerrallaan turvallisuussyistä.)

Seikkailupuistossa metsän puolella on viisi rataa, harjoittelurata ja uusin junnurata, joka on suunnattu alle 140 cm:n mittaisille seikkailijoille. Radat päättyvät ja alkavat samasta kohdasta, jossa on aina vähintään yksi valvoja paikalla. Lisäksi hänellä on myynnissä limsaa ja muuta juotavaa, mikä oli tervetullutta. 2,50 euron hintaisen juomalipun voi lunastaa jo kassalla pääsylipun ohessa.

Viisi rataa on numeroitu vaikeustason mukaan. Ykkönen on junnuille, kakkonen (Löytöretki) helpoin ja matalin reitti, kolmonen sopii koko perheelle, nelonen on jo haastavampi ja vitonen sportti - selvästi fyysisesti rankin. Yrittivät sitä meillekin tarjota, mutta radan osuudet näyttivät vierestä katsottuna niin pahoilta, ettemme edes harkinneet sitä. Nelos- ja vitosradat ovat vain 140-senttisille ja sitä pitemmille, mutta eivät siis pelkästään aikuisille. Kyllä siellä lapsetkin menivät ihan innoissaan haastavinta reittiä ja me katselimme vierestä, että miten ihmeessä.

Aloitimme kolmosradalta ja otimme sitten helpomman kakkosradan. Minä vedin vielä lopuksi yksin nelosen ja olin sen jälkeen niin maitohapoilla, että oli ihan hyvä aika suunnata pois.

Metsäreiteillä pahin jännitys oli jo tiessään, kun leikittiin Tarzania.

Ja ihan vähän vain mieleen tuli mm. Gladiaattorit...

I am Ninja Warrior!

Kolmosreitin loppuaskelmat.

Uudestaan!

Tässä vaiheessa siirryttiin kakkosreitille. Fiilis oli huikea ja korkeanpaikankammo huomattavan matalampi kuin lähtötilanteessa.

Sirous oli hommasta kaukana...

Turvaköysi oli paras kaverini.

Verkossa.

Lautaillen. Tämä päätyi melkein naama edellä pehmusteisiin.

Yllä oleva kuva on jo nelosreitiltä nimeltä Seikkailu. Ja sitä se olikin. Hiki virtasi ja lihakset joutuivat töihin ihan oikeasti. Välillä piti pysähtyä miettimään, että mikä on paras taktiikka siirtyä eteenpäin.

Vielä pelleilyttää...

... kunnes päästiin tähän.

Mitä ****a minä teen täällä?

Ja näissä korkeuksissa?

Helpottava liuku

Tässä vaiheessa korkeus ei oikein enää tuntunut missään.

Lopulta palasimme portaita alas takaisin tolppapuistoon, jossa oli myös paluureitti aivan Gasthaus Laajiksen takapihalle. Tällä kertaa otimme korkeamman reitin ja ihailimme maisemia pitkän liu'un aikana.

Hyvä me, hyvä meidän joukkue!

Onnelliset seikkailijat ja Thorin vasarat - ei kun siis turvaköydet.

Meillä meni aika tarkalleen se kolme tuntia varusteiden vuokraamisesta paluuseen. Fiilis oli huikea: korkeanpaikankammoa oli siedätetty niin, ettei enää julkisilla paikoilla nolota. Kiipeily oli älyttömän kivaa, seura hyvää ja olo oli sellainen, että oli oikeasti tehnytkin jotain. Vaikka hauiksesta lähti nahka (molemmilta) ja paikat olivat mustelmilla ja varsin kipeitä seuraavana päivänä, menisin heti uudestaan. Mutta ehkä vasta ensi kesänä.

Loppuun vielä epäselvä video tolppapuiston laskusta, jossa tarkkaavaisimmat katsojat voivat nähdä, miten Katja menee pää edellä pehmusteisiin. Älkää tehkö näin. Piti mennä korjaamaan aurinkolasien sangat seuraavana päivänä.

Kiitos Tupulle ihanasta seurasta ja kiitos Tainalle kuvaamisesta!